Englannin Readingistä tuleva, vuonna 2003 perustettu, modernia, vaihtoehtoista metallirockia tai post-hardcorea soittava Exit Ten on lokakuussa julkaistun kakkosalbuminsa, Give Me Infinityn myötä erittäin lähellä läpilyöntiä kotimaassaan. Näin mm. kansainväliset metallin ykköslehdet ovat povanneet. Ulkoisilta puitteiltaan raskaamman rockin huippubändistandardit täyttävä Exit Ten on epäilemättä lahjakkaista, nuorten naisten silmäterään iskevistä nuorista miehistä koostuva yhtye, jolla soisi olevan monenmoista annettavaa vaihtoehtometallin maailmalle.
Vuonna 2008 Exit Tenillä otti ohraleipä. Omakustanteena julkaistun debyyttialbumin jälkeinen jakeluyhtiön konkurssi vesitti yhtyeen breikkaamisen Briteissä. Kolme vuotta myöhemmin yhtye palaa kuitenkin uuden albuminsa myötä entistä voitontahtoisempana. Exit Ten on periaatteessa hyvinkin energinen yhtye. Yhtälailla se on varmasti kelpo livebändi, joka on mm. debyyttinsä myötä lämmitellyt Deftonesia tämän Euroopan rundilla.
Kovasta yrityksestä huolimatta Exit Tenin kameleonttimainen luonne ja pyrkimys saavuttaa samanaikaisesti usean genren uskottavuuspisteet eivät kuitenkaan vakuuta. Fakta nyt vaan on, että yhtye jonka satunnaisesti valittu biisi kuulostaa välillä Nicklebackilta, välillä Paramorelta, välillä uudemmalta Pearl Jamilta ja Muselta, ja joka samaan hengenvetoon väittää soittavansa mitä tahansa hardcoreen liittyvää, puhuu potaskaa. Kuten jo pelon sekaisin tuntein arvata saattaa, punaisen langan löytäminen tällaisen yhtyeen albumikokonaisuudesta voi hyvin todennäköisesti olla tuhoon tuomittu yritys.
Toki kunnioituspropsit Exit Tenille on annettava Give Me Infinitylta huokuvasta tahdosta lyödä itsensä isojen bändien joukkoon. Yleensä juttu ei vaan kanna, jos yrittää olla jotain mitä ei ole, eikä etenkään jos yrittää olla jotain mitä ei edes halua olla. Valitettavasti lopputulos on, että Exit Ten kuulostaa tällä lähinnä Incubusin ja todellisesta rankkuudestaan eunukiksi kuohitun Deftonesin koeputkilapselta.
Levyllä Exit Ten soittaa ilmeettömän tarkasti yhteen. Pro Tools kontrolloi laskelmoidun ohueksi miksattua, modernia äänimaisemaa laulaja Ryan Redmanin huokaillessa nasaaliäänellään virheettömästi nuottiin. Sinällään taitojensa puolesta pätevän vokalistin kyvykkyys vesittää kuitenkin tarkoituksensa, sillä hän kuulostaa metallilaulajaksi auttamattoman munattomalta. Huolimatta siitä, että hänen pehmometalliset tarkoitusperänsä ovat varmasti pyyteettömän jalot, onnistuu hän nyt kuulostamaan ainoastaan kloonilta jostain Pearl Jamin Eddie Vedderin, Life of AgonynKeith Caputon ja Nicklebackin Chad Kroegerin väliltä. Kun tähän lisätään vielä miehen mieltymys Thom Yorken (Radiohead) falsetissa ujeltavan melodramatisointityylin imitointiin, ei vokalisointi ammattitaitoisesta toteutuksesta huolimatta pysy kasassa. Mitään pahaa ei suinkaan ole siinä, että ottaa vaikutteita omaan laulutyyliinsä, vaan siinä että ilmaisussa on alati muotoaan muuttavan, suoran hiilipaperikopioinnin maku.
Give Me Infinitylla tätäkin seikkaa vielä vaivaannuttavampaa on, että kevyen särökitaravallin tai näppäilyarpeggioiden päälle loihditut, hauraina vaappuvat laulumelodiat virtaavat pääosin toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Yksi levyn valonpilkahduksista on tosin hyvällä, Deftonesmaisella leijuntakertosäkeellä varustettu videobiisi, Curtain Call. Albumilla miellyttävän kuuloisia aineksia sisältävät myös kauniina emorockvalssina keinuva Eyes Never Lie ja kutkuttelevaa kitarapikkausta räimivään kertosäkeeseen yhdistelevä Sunset.
Exit tenin kohdalla kategoriset sanat metalli tai core voi kuitenkiin unohtaa homman sulaessa syliin kuin jäätelökakku suvella. Kyse on hipsteriradioystävällisestä, nu-metallin ja emorockin kanssa flirttailevasta, vaihtoehtoisesta, raskaammasta poprockista. Levyn loppupuolta kuunnellessani mustana nauttimani Saludo on lurahtaa väärään kurkkuun, kun Redmanin laulumelodiat sanomineen liippaavat pelottavan läheltä Sunrise AvenuenSamu Haberin riman alittavia jollotuskulkuja: “You`ll see Lion in me.”
Yhtyeen kertakäyttöisistä aineksista kasatut biisit eivät lopulta kerro kovinkaan kaksisesta biisientekotaidosta. Tajunnanräjäytys tyrehtyy tällä kertaa liian moneen keskenään ristiriidassa olevaan toutannolliseen kompromissiratkaisuun. Modernin steriilin, trigatun, masterkompressoriturvotetun ja vakuumipakatun äänimaiseman tuottaminen on nykyään suotta liian itsestäänselvyys kaupallisen, raskaamman musiikin tuotantokentällä. Se jos mikä tappaa Exit Tenin kaltaisten vaihtoehtoyhtyeiden originaalin saundin ja raakuuden.
Deep Burn Records on ilmeisesti ymmärtänyt Exit Tenin myötä auenneen sauman tunkea kädet trendikkäiden, maksukykyisten nuorten aikuisten taskuihin, eikä mitään riskejä olla haluttu syystä ottaa. Ei muuta kun keskiluokalta tuoksahtavat kotibileet pystyyn, kutsutaan kaikki puolitututkin mukaan, laitetaan tukkaan lakkaa, kylmät breezerit huulille ja Exit Tenin -lätkettä soimaan taustahälyksi läppäristä. Muuta käyttöä en tälle musiikille keksi. Kuunneltuani tämän levyn kahdesti läpi, Venomin Welcome to Helliä tuli kovasti ikävä. Miksiköhän?
Kommentit
Powered by Facebook Comments