Ennio Morricone -reissu, osa 1

Summertime Killer -blogin kuvauksessa luvataan ”seikkailua maailmalla” ja sitä myös saatte, sillä tänä viikonloppuna toteutan pitkäaikaisen haaveeni ja matkustan kuuntelemaan elokuvamusiikkimaestro Ennio Morriconea livenä. Sellainen ei ole (kaiketi koskaan ollut) mahdollista Suomessa, joten reissuunhan se on lähdettävä. Valitsin Etelä-Ranskan Nîmesin kaupungin koska se osui lomille ja koska konsertti nyt vaan sattuu olemaan noin vuonna 70 rakennetussa roomalaisessa amfiteatterissa. Tsekatkaa puitteet oheisesta kuvasta.

vueduciel

Olen tällä hetkellä Amsterdamin lentokentällä ja odotan huurteisen äärellä jatkoyhteyttä Marseilleen, josta on enää puolentoista tunnin junamatka Nîmes’iin. Koska Oak Barrel ei ollut vielä auennut kun saavuin Helsinki-Vantaalle, suoritan perinteisen matkallelähtöpäivityksen Schipholin Het Paleis / Grand Café –ravintolasta. Kas näin.

IMG_6246

Ajattelin liittää jokaiseen reissupostaukseen myös jotain Morriconen musiikkia. En ole spoilannut keikkaa itseltäni lukemalla settilistoja mutta konsertti tulee takuuvarmasti sisältämään ne kaikkein ikonisimmat Morricone-scoret dollaritrilogiasta Lahjomattomiin, joten en nyt ala hehkuttelemaan niitä. Keikan jälkeen postailen varmaan tippa silmässä jotain Ecstasy of Goldia, mutta nyt ajattelin sivistää itseäni ja teitä listaamalla joitakin 80-luvun jälkeen tehtyjä hyviä Morricone-elokuvasävelmiä.

Yleinen ajatus tuntuisi olevan se, että ukko katosi jonnekin 1980-luvun jälkeen tai ainakin se, ettei hän ole saanut mitään kummoista aikaiseksi viimeiseen kahteenkymmeneenviiteen vuoteen. Itsekin tunsin heikohkosti maestron uudempaa tuotantoa, joskin hyvää olin sieltä myös löytänyt. Kun vähän perehtyy Morriconen viime vuosikymmenien sävellystyöhön, huomaa varsin nopeasti että a) sitä materiaalia on ihan tuhottomasti ja että b) seassa on täyttä neroutta. Se takavuosilta tuttu, monipuolinen ja intohimoisella vakavuudella taiteeseensa suhtautuva säveltäjänero ei ole kadonnut minnekään, vaikkei mitään spagettilänkkärianthemeita olekaan tullut sitten 70-luvun.

Morriconen kuuluisin ohjaaja-yhteistyökumppani on tietysti Sergio Leone, mutta niitä oli muitakin. Esimerkiksi Alberto De Martino, Sergio Sollima ja Giuliano Montaldo tekivät useamman elokuvan Morriconen kanssa. Viime vuosikymmeninä Morricone on taas kaikkein tiiviimmin tehnyt yhteistyötä Giuseppe Tornatoren kanssa. Cinema Paradison (1988) teema on jo klassikko, mutta minuun teki lähtemättömän vaikutuksen myös vuonna 1994 valmistunut, Roman Polanskin ja Gerard Depardieun tähdittämä mysteeri Una Pura Formalita (A Pure Formality). Sekä hektinen A Perdifiato että Depardieun laulama Ricordare ovat emotionaalisuudessaan pakahduttavia ja ihan parasta Morriconea.


Tornatore-Morricone-yhteistöitä ovat lisäksi Tähdentekijä, Legenda nimeltään 1900, Malèna, Baaria, Tuntematon nainen ja La migliore offerta (The Best Offer) joka on jo 86-vuoden ikään ehtineen säveltäjän viimeisin valkokangaselokuvaa varten tekemä työ vuodelta 2013.

Lisäksi on mainittava Miguel Hermoson vuonna 2003 ohjaama La luz prodigiosa (The End of a Mystery), jonka maagisessa teemakappaleessa vierailee fado-tähti Dulce Pontes.

Lisääkin olisi vaikka millä mitalla mutta kohtaa pitää lopettaa naputtelu että ehtii seuraavaan koneeseen.