Ei aivan ehta, mutta tarpeeksi lähellä – Murheenlaakso soitti Mana Manaa

Radioflies plays Psychoplasma, Karoshi Lovers, Murheenlaakso plays Mana Mana
Klubi Tampere 29.12.2010

Mana Mana, jos mikä, kelpaa määritelmäksi kulttiyhtyeestä. Jouni Mömmön ennenaikainen kuolema pisti Mana Manan telakalle 1991, mutta jatkoa seurasi Murheen laakso -levyn ja livetaltioinnin myötä vuosituhannen alussa. Tampereella lavalle ei noussut Mana Mana, joskin sitä keskivertoa cover-bändiä paremmin versioinut Murheenlaakso.

Ennen illan huipennusta lavalle nousi ensimmäisenä Radioflies, joka esitti Psychoplasman kappaleita. Murheenlaaksossa selvästi taustalle hakeutunut Otra Romppanen toimi toisen yhtyeensä keulahahmona. Kolmihenkisen ryhmän rummuista löytyi Eläkeläisten Kristian Voutilainen, joka Otran tapaan esiintyi molemmissa illan odotetuimmista yhtyeistä.

Otra Romppanen, Radioflies / Murheenlaakso. Kuva: Olli Koikkalainen

Otra Romppanen, Radioflies & Murheenlaakso. Kuva: Olli Koikkalainen

Radioflies piti settinsä tiiviinä. Puolituntinen sessio alkoi odotetusti Radio Fliesilla. Räkäiset, raskaat ja Mana Manaan verrattuna ei aivan niin kuolemanvakavat kappaleet vedettiin läpi energialla, josta sopii nuorempien ottaa mallia.

On Flew Over the Cuckoo’s Nestin kaltaiset lyhyet rykäisyt eivät antaneet armoa, mutta silti hiljaisimmaksi veti astetta raskaampi ja melodisempi Skitzo, joka tarjosi esimakua tulevasta: kun Otra jo yksin kitaransa kanssa saa aikaan kylmiä väreitä, mitä tapahtuukaan, kun lavalle nousee vielä kaksi kitaristia lisää.

Siihen ei tarjonnut vastausta vielä Karoshi Lovers, joka antoi Romppaselle ja Voutilaiselle lepohetken ennen seuraavaa rypistystä. Kovin suureksi ei kolmikon rooli muodostunut. Muutama lupaava kappale ei riittänyt, vaan yhtyeen esiintymisestä jäi tasapaksu vaikutelma. Toisaalta kulttiyhtyeiden puristuksessa olisi vapissut raaemmankin karjun veri.

Yhdentoista maissa lauteille nousi odotettu Murheenlaakso. Alkuillan väljältä tuntunut Klubi muuttui tiiviimmäksi; ennen kaikkea tunnelma oli odottava ja omalla tavallaan vakava. Siinä, missä yleisö rentoutui ensitahtien myötä, piti yhtye huolen siitä, että loppuiltana ei ole juteltu mukavia. Ei kappaleissa eikä välispiikeissä, jotka yhtye jätti tyystin väliin.

Kimmo Kuosmanen. Kuva: Olli Koikkalainen

Kimmo Kuosmanen / Murheenlaakso. Kuva: Olli Koikkalainen

Ei ole varmasti helpoin paikka astua Jouni Mömmön saappaisiin, mutta Kimmo Kuosmanen hoiti tonttinsa suvereenisti. Mana Manan raskas surumarssi huutaa vahvaa läsnäoloa myös solistilta. Ilmeellään musiikkiin eläytyvä mutta samalla tarpeeksi etäinen ja viileä Kuosmanen tulkitsi kappaleet, kuin ne olisi luotu juuri häntä varten.

Kolme kitaristia piti huolen, että massiivinen kitaravalli toistui siinä missä levylläkin. Vaikka Otra jättikin enemmän tilaa Kuosmaselle ja kumppaneille, lähtivät hänen kitarastaan juuri ne ihon kananlihalle vieneet melodiat, joita riitti jokaiseen kappaleeseen.

Totuus palaa avasi pelin, mutta vasta sitä seuranneessa Syyttömänä kirotussa yhtye tuntui vertyvän kunnon iskuun. Suurin osa materiaalista sijoittui Totuus palaa -debyytille, kolme Mömmön jälkeiselle Murheen laakso -pitkäsoitolle.

On vaikea valita suosikkiaan, kun aika lentää kuin siivillä ja silmäluomia on räpyteltävä normaalia tiheämmin. Raskasta, rumaa ja vihlovan kaunista. Ainakin riittävän harvakseltaan keikkailevalle Murheenlaaksolle on tilauksena.


Settilista:

Totuus palaa
Syyttömänä kirottu
Ketä sä rakastat
Valtatie
Kristinusko
Elämä on murheen laakso
Liisa
Maria Magdalena
Kuolla elävänä
Vaarallista
Paniikki on ekstaasin veli

Mahdollisesti jotain samankaltaista