Diversicolor : Diversicolor – “Etelänaapurin uusin lahja proto-punkin ja melurockin ystäville”

(Omakustanne 2019)

Tallinnan vaihtoehtorockin runsaudensarvi tarjoilee meille mannaa jälleen kerran. Diversicolor on virolaisen Shelton San noise rock-yhtyeen raunioille kasattu, vasta vajaan kaksi vuotta kasassa ollut, englanniksi itseään ilmaiseva voima-trio. Yhtyeen sointi ui jossain Steve Albinin Big Blackin raivoisan noise rockin ja The Stoogesin pelkistetyn väkivaltablues- paukutuksen välimaastossa. Pedigreestä tutun Taavi “Taff” Aavikin tuottama yhtyeen eponyymi debyyttialbumi albumi soi kliinisen kirkkaasti, albumin äänierottelu on onnistunutta ja kappaleet toimivat hienosti jäntevänä kokonaisuutena. Mikä parasta, mukaan ei mahdu useammankaan kuuntelukerran jälkeen yhtään heikkoa vetoa. Yhtyeen soittopoliittinen ote on jämäkän agressiivinen, joka sulautuu kappaleiden sisällä oivallisesti kokeilevamman sorttiseen äänimaiseman maalailuun. Mahtuupa yhtyeen debyyttialbumin ääniskaalaan myös ripaus avantgardea mm. Ramonesin kanssa yhteistyötä tehneen, virolaistuneen yhdysvaltalaispuhaltaja Steve Vanonin soittaman, villin saksofonisoolon myötä “Serenade”-kappaleessa. Rytmisessä suoruudessaan Diversicolourin taonta on silti hyvinkin konstailematonta kautta linjan. Turhaan kikkailuun yhtye ei myöskään sorru.

Vielä vajaa vuosi sitten jokseenkin hapuilevassa livekunnossa ollut yhtye on onnistunut petraamaan ja tiukentamaan yhteissoittoaan studio-olosuhteissa merkittävästi. Pääosin yhtyeen biisien kirjoittamisesta yhdessä basisti Andreas Johandin (mm. Pedigree) kanssa vastaava laulaja-kitaristi Valter Nõmm hallitsee yhtyeen albumilla tonttinsa hyvin ja tyylitajuisesti. – Paikoin jopa paremmin kuin hyvin. Johandin ja rumpali Siim “Tont” Kuusmäen rytmityö on tarpeeksi polveilevaa, varioivaa ja saumatonta pitääkseen monotonisvivahteisen särörockin kivijalan mielenkiintoisena maaliin asti pitkäsoittomitassa. Yhdeksän kappaletta ja 35 minuuttia sisällään pitävä kokonaisuus on juuri sopivan mittainen pakkaus kyseisen kaltaista luomutuotetta. Yksittäistä iskuhittiä tai erityisesti kokonaisuudesta esiin paremmuudellaan ponnahtavaa kappaletta albumilla ei ole, eikä yhtye sitä ole varmasti lähtökohtaisesti edes lähtenyt hakemaankaan. Diversicolorin debyyttialbumi on maukkaan ärhäkkä albumikokonaisuus täynnä hienosti toimivia melurock-biisejä. Muutaman kuuntelukerran se vaatii auetakseen, mutta mikä on pelkästään hyvä asia albumin kuuntelukestävyyden kannalta. Vaikka soundipoliittisesti albumi saisi kuulostaakin aavistuksen rosoisemmalta ja likaisemmalta, ei siltä sen suurempia puutteita löydy. Diversicolor on nautinnollinen kuuntelukokemus kovaäänisen ja vääntyneen kitararockin ystäville. Toivottavasti yhtye nähdään jossakin vaiheessa keikalla tälläkin puolella Suomenlahtea.

4/5