24.11.2009 Hard Rockin X-mas, Jäähalli, Helsinki

Lieneekö Deep Purplen vierailutahti Suomessa nykyisin liian tiivis, vai mahtoiko kehnolla säällä olla osuutensa asiaan, mutta hard rockin elävän dinosauruksen käynti jätti Helsingin jäähallin lehtereille runsaasti tyhjää tilaa. Paikalle jaksaneet saivat todistaa suhteellisen vetreän vanhuksen elonliikkeitä, mutta kenellekään tuskin jäi epäselväksi, että orkesterin intensiivisimmät soittovuodet ovat jo kaukana menneisyydessä.

Illan aloitti energinen ruotsalaisviisikko Bullet, joka villitsi kansaa jo viime kesän Sauna Open Airissa. Esimerkiksi Acceptilta ja AC/DC:ltä vahvoja vaikutteita ottaneesta keskitien hard rockista ja perushevistä saa etsiä omaa ilmettä mikroskoopilla, mutta poikien mutkaton esiintyminen teki show’sta viihdyttävää seurattavaa. Udo Dirkschneiderin ja 3 Inches of Blood -raakkuja Cam Pipesin jälkeläiseltä kuulostava Hell Hofer ääntelee esikuvilleen uskollisesti, ja taustalauluja veisattiin reippaasti koko muun yhtyeen voimalla. Hyvästä yhteishengestä kertoi myös, ettei bändiä tuntunut suuremmin haittaavan se, että se joutui rumpusettiään myöten sinnittelemään kapealla kaistaleella aivan lavan etureunalla. Harvalukuista yleisöä varauksettomasti ylistäneet välispeakit olisivat tosin voineet olla hieman maanläheisempiä.

D-A-D:lle löytyi lavan edustalta jo omia faneja. Pitkän linjan juuttirokkarit tarjoilivat erittäin energisen show’n, jossa viilipyttymäinen kitaristi Jacob Binzer oli ainoa matalalla profiililla esiintynyt soittaja. Velipoika, vokalisti Jesper Binzer, ravasi ympäri lavaa heikkomielisen tavoin, ja rumpali Laust Sonne esitteli koko joukon maukkaita fillejä ja sooloilua pelkistetyssä koulupoikalookissaan. Show’n varasti kuitenkin narsistinen basisti Stig Pedersen, jonka kaksikieliset soittimet lienevät bändin kuuluisin tunnusmerkki. Sangen provosoiviin lateksikuteisiin sonnustautunut jättiläinen keräsi keikistelynsä lisäksi huomiota lukuisilla bassoillaan, joista ehdottomasti törkein oli ohjuksen muotoinen soittopeli. Sinänsä viihdyttävän rokkitähteilyn ohella orkesteri esitti onneksi myös tukun laadukkaita rockralleja: etenkin yhtyeen kultakauteen ajoittuvat Jihad, Point of View sekä jäähallirockin klassikko Sleeping My Day Away saivat kansaan kiitettävästi eloa arki-illasta huolimatta. Keikka huipentui massiiviseen ilotulitukseen – jonka kursailematon basisti ampui omalta päälaeltaan.

Pääesiintyjä saapui lavalle eleettömästi, ja ilta potkaistiin odotetusti käyntiin yhtyeen vimmaisimpiin sävellyksiin lukeutuvalla Highway Starilla. Hyvin nopeasti kävi kuitenkin selväksi, että kovin ankaraa rokkausta herrasmiehet eivät tarjoilisi. Yhtyeen musiikillinen maestro tuntuu nykyisin olevan “uusi” kitaristi Steve Morse, joka onkin 55 ikävuodellaan orkesterin ehdoton juniori. Herra luritti kuusikielistään pirteästi läpi vajaan kaksituntisen keikan ja hymyili lähes tauotta siihen malliin, että kasvolihaksissa luulisi tuntuvan. Rytmiryhmä Roger Glover–Ian Paice vaikutti myös tunnusomaisessa lavalookissaan – huivi ja ikivanhat aurinkolasit – vilpittömän hyväntuuliselta, mutta totuuden nimessä mieleen tuli, että herrat on nähty tiukemmassakin soittokunnossa. Don Aireyn kosketinkioski tarjoili kaikenlaista meteliä perinteisen Hammond-ulinan ja täyden psykedelian väliltä.

Seuratuin jäsen oli luonnollisesti rockin legendaarisimpiin kultakurkkuihin lukeutuva Ian Gillan, jolle ilkeämmät kielet ovat jo suositelleet eläkkeelle siirtymistä. Jollakin tapaa 64 ikävuottaan vanhemmalta vaikuttava vokalisti ei enää tuo ulkomuodollaan mieleen rocktähteä vähäisimmässäkään määrin. Ääni on toki edelleen erittäin tunnistettava, ja kappaleiden matalammat kohdat mies laulaa mukiinmenevästi, mutta korkeammista kiekaisuista on jäljellä enää kähinää, jos sitäkään. Bändillä on onneksi sen verran rohkeutta katsoa peiliin, että pääasiassa kiekumiseen perustuva klassikko Child in Time on uskallettu jättää pois setistä. Gillanin puolustukseksi on kuitenkin sanottava, että lukuisten keikan aikana pidettyjen hengähdystaukojen jälkeen ääni tuntui aina toimivan hieman paremmin, ja esimerkiksi Perfect Strangers sekä Wasted Sunsets kulkivat oikein mallikkaasti. Tuoreempaa Purplea maisteltiin Rapture of the Deepin ja The Battle Rages Onin muodossa, ja 70-luvun klassikoista kuultiin esimerkiksi Space Truckin’ sekä lopussa vähän turhankin rutiininomaisesti tulkitut rockin kivijalat Smoke on the Water ja Black Night.

Bändi ei häikäissyt intensiteetillään eikä oikeastaan yllättänyt millään tavalla, mutta toki se saa jo statuksellaan ja vilpittömällä lavapreesensillään rutiinikeikankin vaikuttamaan onnistuneelta. On häkellyttävää huomata, miten useaan sukupolveen Purplen musiikki on tehnyt vaikutuksen: kaukana lavasta päivystäneiden ikirokkareiden sekä 70-luvun hämyjen ohella jäähalliin oli pakkautunut suuri joukko täysi-ikäisyyden rajamailla häilyviä teinejä, joille hieman harvinaisempienkaan sävellysten yhteislaulu ei tuottanut ongelmaa. Vaikka bändin taival on huomattavasti lähempänä loppua kuin alkua, sen vaikutusta rockmusiikin kehitykseen saadaan puntaroida vielä pitkään.