Demon Head : Hellfire Ocean Void – “Toimivaa perinneheviä lainamaneereilla”

(Svart Records 2019)

Pimeiden voimien kanssa flirttaileva, klassisen raskas rock Tanskanmaalta ei äkikseltään kuullosta mitenkään uudelta idealta, eikä se sitä pohjimmiltaan olekaan. Kolmannen albuminsa juuri julkaissut, vuonna 2012 perustettu kööpenhaminalaisyhtye Demon Head on kuitenkin loihtinut näistä aineksista kelvollisen, vaikkakin alleviivaavan genreuskolliselta kuulostavan albumin täynnä helkehtiviä melodiarakenteita, iskuriffejä, mukaansatempaavaa laukkakomppia. Kaikkinensa ilmavia melodialinjoja pursuilevia perinnehevibiisejä.

Legendatuottaja Flemming Rasmussenin (mm. Mercyful Fate, Metallica, Morbid Angel) masteroiman levyn tuotanto ja äänitys on yhtyeen omaa, autenttista kädenjälkeä. Albumi on tuotettu ajan kanssa yhtyeen omassa kotistudiossa, mikä on mahdollistanut Demon Headille kolmannen albuminsa keskimääräistä pidemmän hautomisajan. Yhtye kuulostaa tuoreella julkaisullaan kaikessa retrahtavaisuudessaan asialliselle, vaikka väistämättä biisien rakenteiden läpi puskevat esiin yhtyeen ilmiselvääkin selvemmät vaikutteet. Näitä ovat alkukantaisempi King Diamond / em. Mercyful Fate, Witch Cross, Rainbow, The Devil’s Blood ja varsinkin Marcus Ferreira Larsenin tenorin äänialalla operoivien vokaaliosuuksien perusteella Glenn Danzigin aikainen The Misfits.

Hellfire Ocean Voidin intro vie kuulijan matkalle pelkistetyn rujosta, pianolla ja kitaroilla melankolisesti maalaillusta “Rumoursista” keskitempo-diskorockin ja glam-rockin fuusiolta tuoksahtavaan, singlelohkaisunakin julkaistuun, imelämmänsorttiseen avauspalaan “The Night Is Yours” ja edelleen gootahtavan rockin suuntaan kallellaan olevaan kappaleeseen “A Flaming Sea”. Sitten läsähtää kunnolla. Hauraan kauniisti rokkaavassa “In the Hour Of Wolfissa” on todella hittiainesta. Kyseessä on hieman pitkäksi venähtävästä, eteerisestä outrostaan huolimatta julmetun kova biisi, josta jopa Mercyful Fate olisi voinut ollut ylpeä ensitulemisensa aikoina omassa repertuaarissaan. Kyseessä on ehdottomasti kovimpia ja kaikessa vanhakantaisuudessaan tuoreimpia perinteiseltä hevanderiosastolta kantautuvia teoksia viimeiseen vuoteen jos toiseen. Noitarummun ja ksylofonin maustama “Labyrinth” on puolestaan hienolla tavalla keskiaikaisista sävelkuluista ja tunnelmista muistuttava, mystisesti tunnelmaa kasvattava, moniäänisesti tulkittu, akustinen tunnelmointi. Kappale nousee niin ikään kirkkaasti albumin parhaimmistoon. Albumilla kuriositeettiasemaan jäävä, avantgardistisempi kappale “Strange Eggs” vaatii taas Hellfire Ocean Voidin muihin kappaleisiin verrattuna rutkasti enemmän kuuntelukertoja avautuakseen, mutta jää siltikin kokonaisuudessa täyteraidan osaan. Tämä armottomampi kohtalo on myös rasittavalla tavalla paikalleen junnaamaan jäävällä, tylsähkösti pököttävällä päätösraidalla “Mercury And Sulphur”.

Nämä on tietysti näitä tulkinnanvaraisia koulukuntapoliittisia asioita, mutta verrattuna tyylillisiin esikuviinsa, Demon Headin rytmisoitto on kautta linjan jäykähköä ja kulmikasta, ja varsinkin rumpali Jeppe Wittus:n varsin yksiulotteinen ja horjuva rumpukomppaus kaipaisi allekirjoittaneen. Mielestä sujuvuutta, dynaamisuutta ja rullaavuutta rikastuttaakseen albumin kappaleita. Toisaalta tietty soitannollinen käppäisyys tukee yhtyeen soundissa kasarin alun alkukantaisen NWOBHM-tyyliteltyä vaikutelmaa ja rujoa estetiikkaa. Myös Larsenin laululinjat alkavat pidemmän päälle toistaa paitsi itseään, mutta myös pahimmillaan King Diamondille ominaisia, vaikeroivia tenorifraseerauksia, jopa ärsyttävyyteen asti.

Erityismaininnan Demon Headin albumin rakenteiden kannattelijoina ansaitsevat kuitenkin Nielsenin veljeksistä koostuva kitaristikaksikko: Birk Gierlufsen ja Thor Gierlufsen, jotka pitävät albumin kappaleet mielenkiintoisina nyanssitajuisella ja perinteitä syvästi kumartavalla terssiharmoniakudonnallaan. “Hellfire Ocean Voidin” perusteella Demon Headilla on pakissaan korkealaatuista osaamista niin melodia- kuin biisinrakennustaitojensakian suhteen. Nyt mukana kahdeksan biisin nipussa on vaan turhan paljon sävellystensä puolesta keskinkertaiselle tai ideatasolla vain kelvolliselle tasolle jäävää materiaalia toteutettuna suureksi osaksi Demon Headia innoittaneiden yhtyeiden tavaramerkkimaneereita hyödyntäen turhankin hiilipaperikopiomaisesti.

Olisi kieltämättä kiinnostavaa kuulla, kuinka Flemming Rasmusseen saisi tuottajan roolissa ruoskittua tätä yhtyettä kohti nappisuoritusta ja omaperäistä soundia. “Kill Your Darlings”-periaatten uskoisi toimivan myös tehokkaasti Demon Headin kohdalla biisimateriaalin raakkauksessa ja sovitusratkaisuja valitessa albumin esituotantovaiheessa. Puutteistaan huolimatta Demon Headin uutukaista kuuntelee mielellään. Kaksi ja puoli pistettä pyörähtää ylöspäin seuraavaan täyteen arvosanaan.

 

3/5