Deftones: Koi No Yokan – yllättäen vuoden 2012 parhaimpia levyjä

(Reprise Records, 2012)

Alternative metallin pappabändi Deftonesin uusin albumi Koi No Yokan julkaistiin virallisesti tänään tiistaina, mutta ennakkokuuntelussa se on ollut  jo reilun viikon. Suhteeni Deftonesiin on hyvin ristiriitainen, mutta pääasiallisesti pidän yhtyettä positiivisessa valossa. Suhtaudun kuitenkin heidän julkaistessa uutta materiaalia aina hyvinkin kriittisesti. Yhtyeen debyytti Adrenaline kuulostaa lähinnä hyvin tehdyltä demolta ja viimeisimmät albumit olivat aika mitäänsanomattomia tekeleitä, mutta spektrin toisesta päästä löytyvät White Pony– ja Around The Fur –albumit, jotka ovat erinomaisia aikaa kestäneitä klassikoita.

Olen myös useimmiten hyvin nirso uuden musiikin suhteen. Uudet levyt soivat ehkä päivän-pari levysoittimella ja sitten ne tuppaavat jäämään unholaan. Saatan löytää ne vuosien päästä, joko unohdettuina helminä tai ne jäävät lopullisesti pölyttymään. Tänä vuonna kuitenkin on tullut poikkeuksellisen paljon hyviä levyjä, jotka ovat jääneet levysoittimelle ensirakkauden jälkeen. Muutamia mainitakseni Musen The 2nd Law, Devin Townsendin Epicloud ja Kerkko Koskinen Kollektiivin debyyttilevy. Nyt voin lisätä Deftonesin uusimman levyn tuohon kategoriaan.

Miten tämä on mahdollista? Deftones ei olekaan kuollut, vaikka näin luulin jo kauan sitten. Minun piti kuunnella tämä levy lähinnä ainoastaan kuriositeettina, sillä yhtye ei ole kohta seitsemään vuoteen pyörinyt aktiivisesti levylautasellani. Odotukset levyä kohtaan olivat muutaman keskinkertaisen levyn jälkeen aika nollissa. Levy on kohta pyörähtänyt kymmenen kertaa ja hämmennyksekseni voin todeta, ettei yksikään levyn kappaleista ole vihastuttanut missään vaiheessa ja vibat ovat lähtökohtaisesti pelkästään positiivisia.

Koi No Yokan kuulostaa niin Deftonesilta kuin Deftones voi kuulostaa, mutta silti se kuulostaa todella raikkaalta. Kokonaisuutena se toimii yhtynäisenä teoksena ilman heikkoja lenkkejä. Alkupään levystä melkein kaikki biisit voisivat olla sinkkubiisejä, ja huomaan että alkupäällä tarkoitankin seitsemää kappaletta yhdestätoista, niin aika kovalla prosentilla mennään. Lisäksi Chinon tunteenpalo on kaksi milliä naamastasi ja se myös tuntuu siltä.

Vaikka vuotta on vielä melkein kaksi kuukautta jäljellä, voisin melkein väittää että tämä on omalla listallani vuoden 2012 paras levy.

5/5

Mahdollisesti jotain samankaltaista