Deftones Circuksessa – nostalgiaa verevämpi

Vuonna 1995, kasariheviä vieroksuvana teininä pidin erityisesti kahdesta levystä. Yksi oli Kornin debyytti ja toinen puolestaan Deftonesin esikoinen, Adrenaline.Musiikillisesti yhtyeet ovat varsin erilaisia, mutta 90-luvun loppupuolella joku kuitenkin keksi, että nämä levyt ovat suosituksi nousseen nu metal –nimisen musiikkivirtauksen ensimmäisiä ilmentymiä. On kuvaavaa, että ainoastaan pioneerit ovat jatkaneet sinnikkäästi uraansa yhtämittaisesti tähän päivään saakka, buumin laannuttua jo aika päiviä sitten. Kuluneen kesän aikana on kysynnän vähenemisen myötä tarjoutunut mahdollisuus todistaa kummatkin yhtyeet klubikeikalla Circuksessa. Itse kävin elokuun lopulla nostalgisoimassa Deftonesin keikalla.Vuonna 1989 perustettu Deftones on kautta linjan ollut hyväksytympi ja ”katu-uskottavampi” myös tavallisesti nu metalia kuin ruttoa välttävien kuulijoiden keskuudessa. Törmäsinkin keikalla useampaan tuttuun, joita en olisi odottanut näkeväni siellä. Ja tottahan yhtyeen tuotanto on pysynyt yllättävänkin tasokkaana ja monipuolisen kiiinnostavana aivan viime vuonna julkaistuun Diamond Eyes -levyyn asti. Samaa ei voi sanoa esimerkiksi Kornista.

Loppuunmyyty Circus osoittautui varsin mainioksi keikkapaikaksi, niin soundillisesti kuin muilta puitteiltaan. Juuri tällainen 1500 hengen keikkapaikka on puuttunut Helsingistä pitkään ja on hienoa, että klubissa on ruvettu järjestämään myös rockpiirin keikkoja. Voin vain kuvitella kuinka ankealta sama yleisömäärä olisi näyttänyt Jäähallissa.

Yhtye aloitti mallikkaasti sekä esittelemällä uutta tuotantoa Rocket Skatesin ja Diamond Eyesin muodossa, että antamalla vanhoille faneille fiksit pahimpaan tärinään Engine No. 9:illa ja Birthmarkilla. Stephen Carpenterin kitara kuulosti tässä vaiheessa vielä bassovoittoisen tunkkaiselta, mutta peräkanaa tulleiden Around the Fur –hittien Be Quiet and Drive (Far Away):n ja My Own Summer (Shove It):in aikana äänikuva kirkastui ja loppukeikka oli soundeiltaan vähintäänkin ok. Circuksella on kuitenkin jonkin verran matkaa vaativimpien rokkipoliisien tarpeiden tyydyttämiseen.

Kaksi edellistä näkemääni Deftones-keikkaa ovat olleet festariesiintymisiä. Eturivistä todistamani vuoden 2000 Provinssi-keikka jäi muistoihin hikisenä ja hektisenä. Sekä minussa että yhtyeessä oli tuolloin enemmän nuoruuden vimmaa. Vokalisti Chino Moreno hyppäsi yleisön käsivarsille eikä setistä energisyyttä puuttunut muutenkaan. Olihan se lähinnä parin ekan levyn räyhäkkäämmästä materiaalista koostettu best of, vaikkei seesteisemmän White Ponyn julkaisuun sinänsä ollut kuin parisen viikkoa.

Kuva: Jarkko Veijalainen

Kuva: Jarkko Veijalainen

White Ponyn myötä yhtyeen kuulijapiiri laajeni ja arvelisin että tunnelmallisemman melankolian olennaisemmaksi osaksi yhtyeen repertuaaria liittänyt levy edelleen monille ”se” Deftones-levy. Tähän asti monitorin päällä seissyt tai ympäri lavaa ravannut Moreno pysähtyi Knife Prty ja Change (in the House of Flies) –hittien aikana soittamaan komppikitaraa. Mies oli myös kaikin puolin vetreämmässä (ja hoikemmassa) kunnossa sitten viime näkemän vuonna 2006. White Ponyn kappaleista kuultiin ehkä hieman yllättäen myös Passenger, joka on alun perin Tool-mies Maynard James Keenanin kanssa sävelletty ja duona äänitetty.

Circuksen keikka erottuu ainakin kahdesta aikaisemmasta siitä, että laulu oli hyvinkin selkeää. Levyillä Morenon vokalisointi venyy intiimin introvertistä kuiskailusta ja hädintuskin-laulusta keuhkot pihalle –rääkymiseen. Keikalla dynaamisen skaalan hiljaisempi pää jäi varsin vivahteettomaksi. Vokaalit oli miksattu kaiken pinnalle eräänlaiseksi aavemaisen leijuvaksi preesensiksi. Moreno lauloi melodiset lauluosuudet kautta linjan kunnolla ja ryhdikkäämmin kuin levyillä, joissa hänen ilmaisussaan monesti on sellaista vaikeroivaa, emotionaalista haurautta. Miksausmielessä tämä oli varmastikin ainoa järkevä ratkaisu, eikä se kappaleiden tehoa niinkään syönyt. Kuulostipa vaan erilaiselta, eteeriseltä jopa.

Toiseksi viimeisessä numerossa, Rootissa, lavalle pyydettin yllättäen Alexi Laiho vierailemaan kitaroineen. Idea oli varmasti Deftonesin, joka halusi jotain erikoisluontoisuutta mukaan, mutta melko turha fiittaus tuo kyllä oli. Eihän sankarikitaristilla ole juuri minkäänlaista liikkumavaraa Deftonesin tyylisessä musiikissa. Jotain vingutuksia ja venytyksiä kuului läpi, mutta muuten kitarasoundi vain hieman paksuni. Tässä vaiheessa salin etumaisessa puoliskossa illan mittaan tasaisesti kasvanut energiataso saavutti pomppimispisteen. Illan viimeisenä kuullun aggressionpurkaus 7 Wordsin aikana meno olikin ylimmillään ja lavanedustasta säteillen kohti keskustaa useampi rivi pomppi villisti menemään.

Setti oli hyvin rakennettu, sikäli kun ei Saturday Night Wrististä välitä. Siltä ei nimittäin kuultu kappalettakaan. Vanhat fanit kuten minä saivat reilusti rahansa edestä, kolmen ensimmäisen levyn ollessa hyvin edustettuna. Mutta oli tämä huomattavasti nostalgiatrippiä verevämpi kokemus. Deftones soitti pirun hyvän keikan ja osoitti edelleen olevansa varteenotettava orkesteri niin uuden materiaalinsa kuin livekyvykkyytensä puolesta.

Mahdollisesti jotain samankaltaista