Claimed for Damage : Black Ghost – Tylsää rässiä, lämmintä kaljaa ja nolla naista

Sliptrick Records, 2011

Pyörä on jo keksitty, ja niinpä sen rakennemateriaalien laatu määritteleekin hyvin pitkälle sen käyttöarvon. Claimed For Life on Ruotsin Degerforsista tuleva, kokeneista soittoniekoista koostuva ukkonelikko. Debyyttialbumillaan se soittaa erittäin perinnetietoista, vaikka ei mitenkään erityisen omaleimaista, mutta kuitenkin selkeästi kliiniin jenkkisoundiin ja soitantaan pyrkivää vanhan liiton thrashmetallia.

Vuoden kliseisimmällä hevilevynkannella varustettu Black Ghost pelaa usein hitaammilla ja rokkaavilla tempoilla a`la Megadeth tai Overkill, Judas Priest -henkisillä riffeillä höystettynä. Yhtyeen laulaja-kitaristi Michael Andersson kuulostaa puoliksi räppäävine laulurytmityksineen ja puoliksi örisevine tulkintatyylineen köyhän miehen Zak Tellilta (Clawfinger) aivan väärässä ympäristössä.

Avausbiisi Betrayal avaa pelin melko häpeilemättömästi Symphony of Destructionista  lainatulla A-osariffillä jatkaen muuten Rob Halfordin Fightin viitoittamilla linjoilla. Kakkosbiisi Mouth of  Hell flirttailee perinteisen Priest-henkisen heavy metallin normien mukaan etenevän A-osan ja kertosäkeen sekä alkuaikojen Obituarysta muistuttavan, hidastelevien alkudöddishenkisten säkeistöjen välillä.

Black Ghost on kokonaisuutena tylsä, jämäriffeistä kasattu ja päämäärättömästi väkipakolla etenemään pakotettu, moderni heavyalbumi, mistä löytyy paljon tarkoituksetonta spinaltappailua. Nimikkokappaleen tyhjänpäiväistä päänpaukutuslinjaa jatkaa Bad Religion.

Mitä pidemmälle albumi etenee, sitä enemmän sen kappaleet osoittautuvat kierrättämään Glenn Tiptonin riffityötä aivan liian selkeästi imitoivia, halvalta haiskahtavia pastissiratkaisuja. Vaikka uppiniskaisesta thrashmetallista ei liiaksi pitäisikään uusia oivalluksia tai uria löytyä, niin tässä paketissa kyseinen metallimusiikin laji herättää minussa miltei pelkästään luotaantyöntäviä tunteita.

Obey matelee myös Fight-henkisesti, mutta myös hyvin mielenkiinnottomasti ennen pakollista perusbeatiin kiihtyvää kitarasooloilua, minkä jälkeen löydään taas ryömitysvaihdetta silmään…hoh hoijaa…  Shame on You herättää sentään tunteita. Se on rehellisesti sanottuna kaameimpia ja myötähäpeää herättävimpiä metallibiisejä, mitä olen pitkään aikaan onnistunut kuulemaan.

Albumin päättävässä raskasvalssislovarissa Where Did I Wrong (mietinkin, unohtuiko go- tai do-verbi tämän biisin nimestä pois vahingossa?) mennään Claimed for Damagen itsensäkin huomaamatta osa-alueelle, mitä se hallitsee jämä-thrashin veivaamista vielä huomattavasti heikommin. Albumin selkeästi komeaksi kaavaillussa lopussa yhtye on uljaine tyylillisine ratkaisuineen oikaissut todella syvälle näreiköön, eikä se edes tunnu huomaavan tilaansa omalta heviuholtaan.

Claimed for Damagesta saa debyyttialbuminsa perusteella todella hakemalla hakea niitä elementtejä, mihin itse ihastuin 80-90-lukujen vaihteen vivahteikkaassa thrashissa.

Tulkitsenkin, että Claimed For Damage on oivaltanut thrashmetallin tarkoituksesta sen 5o%, mikä pitää sisällään pieniä, onnistuneita hetkiä ja pätevän soittotaidon, mutta mikä kokonaisuutena ei ota alkuunkaan tuulta alleen. Yhtyeen tekninen osaamisen taso ja asenne ovat aivan eri planeetalta, kuin mitä se saa käytännön tasolla aikaiseksi.

1/5