Bona Head: The Path – Minimalistista elektronista musiikkia opasteilla

Aika tarkkaan vuosi sitten käsiini päätyi italialaisen Roberto Bonazollin, eli Bona Headin, edellinen pitkäsoitto Colours Doors Planet. Kyseessä oli Bonazollin ensimmäinen sooloalbumi eikä miellyttäviä fiiliksiä ja elektronisia äänimaisemia huokunut kiekko juuri vakuuttanut. Bonazolli osoitti kyllä hallitsevansa ensiluokkaisten soundien ja sitä kautta tunnelmien luomisen, mutta itse sävellyksistä ei tahtonut löytyä tarttumapintaa.

Toisella kierroksella panokset ovat koventuneet ja Bonazolli on myös muuttanut äänimaiseman painopistettä. Siinä missä edellinen albumi viittasi toistuvasti 80-luvun alun synapopin suuntaan, on tuore kiekko selkeä askel kohti nykypäivää – ja ehkä jopa tulevaisuuteen. Bonazolli tuntuu rakastavan suurempia tarinoita, joten myös tuore kiekko on eräänlainen teema-albumi, tai oikeastaan matka joka johtaa alun suurkaupungista mitä ihmeellisimpien maisemien kautta aina lopussa odottavaan täydellisyyteen saakka. Idea saattaa tuntua luettuna puolivillaiselta, mutta kokonaisuus toimii kuin toimiikin. Kansivihkosessa on jopa kuvakartta reitistä, mutta pistetään matkaesitteet sivuun ja katsotaan mihin itse musiikki voi meidät viedä.

Suhteellisen turhan ja pitkän intron jälkeen kuultava R.E.M. on lähinnä toinen, vieläkin luonnosmaisempi, intro, jonka kautta päädymme ensimmäiseen varsinaiseen kappaleeseen. Nimibiisi The Path, sekä välittömästi tämän jälkeen kuultava Unreal Wood, osoittautuvatkin heti täysosumiksi. Pariin mainioon pop-koukkuun ja kunnon kertosäkeiseen pohjautuvissa kappaleessa on tarttumapintaa ja syvyyttä, joka jäi tyystin puuttumaan esikoislevyltä.

Napakan alun jälkeen Bonazolli hukkaa kuitenkin punaisen lankansa ja seesteiset, sekä suoraan sanottuna lähes mitäänsanomattomat, raidat seuraavat toisiaan, ja vasta yhdeksäntenä kuultava Dead Zone osuu jälleen kunnolla tonttiin. Nytkään ei tarvita kuin pari pientä elementtiä ja minimalistinen äänimaalailu nousee aivan uudelle tasolle. Heti perään kuultava Return at the Path on, kuten nimikin antaa ymmärtää, paluu alun teeman pariin, joka saa nyt tuhdimmasta sovituksesta enemmän voimaa.

Albumin viimeinen kolmannes on, kuten debyytilläkin, vahvin osa kokonaisuudesta ja etenkin Call sekä albumin päättävä The Perfection jättävät hyvän maun suuhun. Ilman alkupuolen turhia raitoja tästä olisikin voinut kehkeytyä vaikka kuinka tasokas kokonaisuus.

3/5

Mahdollisesti jotain samankaltaista