Blowup Vol. 3:n kohokohdat

Blow Up That Gramophone –ohjelmatoimiston 13-14.10. Korjaamolla järjestämän Blowup-festivaalin kolmas kierros peittosi aikaisemmat vuodet huiman laadukkaalla kattauksella doomia ja sen sukuista, raskasta riffinpalvontaa. Tämä myös näkyi yleisömäärissä. Molemmat päivät olivat loppuunmyytyjä, mukaan lukien perjantain Golem-mykkäelokuvasäestys. Kaikkia ohjelmiston akteja ei kuitenkaan musiikillisesti voi jäljittää sille tutulle birminghamilaiselle sylttytehtaalle. Ensimmäisen festivaalipäivän, Golem – Miten hän tuli maailmaan mykkäelokuvasäestyksellä aloittanut duo Draama-Helmi ja Chhrlie sekä venäläinen Phurpa, ammentavatkin musiikillisesti aivan muualta kuin sabbathiaanisesta raskaasta rockista.

Draama-Helmin tripahtavan konemusiikin ja puhelaulun yhdistelmä, tai ”epäselvä rap”, kuten hän itse musiikkiaan kuvailee ja Chhrlien bassonsoitolla maustettu tummanpuhuvan hiipivä electronica muodostivat oivallisen ääniraidan Paul Wegenerin expressionistiselle kauhuelokuvalle. Kaksikon soitto tuki v. 1920 valmistuneen elokuvan juutalaista mystisismiä tihkuvaa tunnelmaa mutta asettui myös anakronistiseen vuoropuheluun sen kanssa. Draama-Helmin teksti olivat paikoin humoristisiakin tulkintoja ja kurkistuksia hahmojen ajatusmaailmoihin ja musiikki saattoi olla sekä maalailevaa ambientiä että leikittelevää ränttätänttää. Tämä oli varmasti erikoisin ja samalla kenties paras mykkäelokuvasäestys, jonka olen kokenut. Festivaalin erikoisin akti oli kuitenkin tiibetiläisestä buddhalaisuutta edeltävästä mystisismistä ammentava Phurpa. Periaatteessa koko esitys oli runsaan tunnin kestänyt kurkkulaululla, alppitorvia muistuttavilla rag-dung-puhaltimilla ja perkussiivisilla mausteilla luotu rituaalidrone. Yhtyeen hypnoottinen esitys oli vaikuttava livenä koettuna, mutta kotona en varmaankaan jaksaisi kuunnella sitä.

”Can someone feel too much?” kysyy Patrick Walker kappaleessa Bridges ja tulee samalla summanneensa jotain oleellista johtamansa Warning-yhtyeen pakahduttavan emotionaalisesta musiikista. Ristinkin yhtyeen ”mies itkee” –doomiksi Facebook-chatistä löytyvän tarravalikoiman mukaan. Warningin ollessa tauolla Walker on käynyt Suomessa samankaltaisella tunneskaalalla operoivan 40 Watt Sun -yhtyeensä kanssa. Tuolloin musiikki oli henkilökohtaisesti hieman liikaa silloiselle mielentilalleni ja baarissa ramppaaminen kiinnosti enemmän. Sävellyksillä on selkeästi väliä, sillä nyt kun brittiyhtye soitti läpi arvostetuimman albuminsa Watching From a Distancen, ei olisi tullut mieleenkään hievahtaa eturivistä hakemaan kaljaa. Ihan niin syvällä pelissä en ole, että olisin laulanut mukana, kuten moni muu ympärillä oleva kaltaiseni parrakas mies teki, miltei jokaisen sanan. Doomiin ja sen johdannaismuotoihin kuuluu harvemmin näin kipeän intiimi ihmissuhdetilitys ja siksi Warning erottuu selvästi kaltaisistaan. Walkerin kappaleet päästävät vereslihalle ja miehellä on tekstiensä tueksi niin upea lauluääni että musiikkiin huomaa uppoutuvansa täysin ohittaen erinäiset paatoksellisuus/yltiöemotionaalisuus-mietinnät turhina.

Vuonna 2011 paluun tehnyt, sludgen misantrooppisimpiin tapauksiin lukeutuvan Noothgrushin ensimmäinen Suomen keikka toi mieleen Eyehategodin vastaavan vuonna 2011 Club YK:ssa. Jännittynyttä odotusta oli ilmassa ja yleisö oli valmiina haltioitumaan ja pistämään hulinaksi. Noothgrushin vihaisen nihilismin läpitunkema sludge oli kuitenkin niin pysäyttävän ilkeänkuuloista ja hidastempoista ettei siihen tahtiin oikein rohjennut kuin huojua tuimasti. Vasta vuoden 1997 Corrupted-splitiltä löytyvän Hatred for the Speciesin groovaavampi riffi aikaansai pitintapaista liikehdintää. Bändi soitti äärimmäisen vakuuttavasti. Uuden tulemisen aikaan laulajaksi pestattu Dino Sommese (mm. Dystopia, Ghoul) oli huutajana mies paikallaan ja Chiyo Nukagan voimallinen, mutta tarkkaa halonhakkuu piti Russ ”Mr Hate” Kentin ja Gary Niederhoffin verkkaisesti vellovan riffittelyn kasassa. Tätä voisi kutsua aika lailla täydelliseksi sludge-keikaksi.

Saint Vitus –yhtyeen Dave Chandler oli loukannut jalkansa vähän ennen lauantain keikkaa, mutta se ei menoa haitannut. Ja meininkiä keikalla tosiaan oli. Vaikka yhtyeellä tuomiopäivänhidastelunsa onkin, yltyy soitto useasti reipastahtiseksi heavy metaliksi, johon Chandlerin kitarointi myös tuo oman leimallisen rupisuutensa. Yhtyeelle itselleenhän selvisi vasta 90-luvun puolella että se soittaa doom metalia, kun se näki Euroopan kiertueensa keikkajulisteessa itseään tituleerattavan ”Godfathers of Doomiksi”. Soundillisesti se onkin aina erottunut muista alan yhtyeistä, varsinkin jos laulutehtäviä hoitelee aivan omaan jäljittelemättömään tyylinsä yhtyeen alkuperäinen vokalisti Scott Reagers.

Saint Vitus saapui nyt toistamiseen Suomeen Reagersin kera ja odotin melko samanlaista settiä kuin Nosturissa vuonna 2015. Ihan identtinen tämä veto ei kuitenkaan ollut, vaikka yhtye pääosin soitti juuri samat biisit kahdelta ekalta levyltä ja vuoden 1995 Dark Worldilta, jolla Reagers myös lauloi. Tällä kertaa kuultiin myös H.A.A.G., eli toinenkin kappale nimikkoraidan lisäksi yhtyeen rakastetuimmalta kolmoslevy Born Too Latelta, jonka vokaaliosuudet veti aikoinaan nauhalle Scott ”Wino” Weinrich Reagersin siirryttyä yhtyeestä sivuun. Lisäksi kuultiin aivan uusi kappale Bloodshed, mikä kielii siitä että Reagersin kolmas kierros yhtyeen riveissä näyttäisi kestävän hieman pitempään. Parin vuoden takainen Nosturin veto oli piirun verran parempi, ehkä koska se oli hieman pitempi, mutta myös siksi että silloin lauteilla nähtiin alkuperäinen basisti Mark Adams. Häntä tuurasi nyt jostain syystä Downissa ja Crowbarissakin vaikuttanut Patrick Bruders.

Lyhyesti vielä muista tapahtuman esiintyjistä. Sarjamurhaajadoomin erikoisosaaja, Japanin Church of Miseryn veti menevän keikan lauantaina, ties kuinka monennella kokoonpanollaan. Erikoispiirteenä mainittakoon, että tämänhetkinen vokalisti Hiroyuki Takano soittaa myös thereminiä livenä. Perjantain päättävän aktina pääasiassa uusimman 8-levyn tiimoilta jyristelleen Ufomammutin erinomaisuuteen on jo ikään kuin tottunut ja aikaisemmin illalla esiintynyttä PH:ta (Ex-Mr. Peter Hayden) oli mukava kuulla hieman pitempään lukuisten puolen tunnin lämppäri- tai festarisettien jälkeen. Ruotsin Domkraft (tarkoittaa muuten tunkkia) miellytti hieman köykäisestä riffivarastostaan huolimatta, varsinkin soittaessaan uusimman levynsä avauskappaletta The Riftiä. Usneaa (tarkoittaa muuten naavaa) on laahaavuutensa perusteella kuvailtu hautajaisdoomiksi, mutta kitaristin äänijänteitä kurittava rääkyminen vei mietteet enemmän sludgen suuntaan. Hautajaissludgea siis. Lauantai-illan päätti vakuuttavasti Suomen doom-skenen grand old bandin Spiritus Mortisin keikka, joka oli mm. Reverend Bizarresta tutun Sami Hynnisen viimeinen esiintyminen yhtyeen riveissä.

On ehkä hieman aikaista puhua ”Suomen Roadburnista”, mutta Blowup-festivaali on joka tapauksessa vakiinnuttanut paikansa syksyn kohokohtana -vahvistinpalvontamenona joka tarjoaa eturivin sludge, doom –ja stoneryhtyeiden lisäksi myös muita mielenkiintoisia marginaalimusiikkikokemuksia. Kiitos Blowup, ensi vuonna uudestaan!