Noise listaa jälleen vuoden parhaita levyjä henkilökohtaisiin mielipiteisiin perustuen. Ei siis mitään näennäisdemokraattisia äänestyksiä, vaan täysin henkilökohtaisia suosikkeja. Yhteensä neljässä eri osassa nostetaan esiin 43 levyä vuoden 2009 julkaisuista. Joukossa niin omakustannebändejä kuin maailmantähtiäkin.
Ensimmäisessä osassa kymmenen kotimaista tuotosta. Levyt aakkosjärjestyksessä bändin mukaan. Suluissa levyn perässä valinnan tehnyt toimittaja.
Beherit – Engram (Matti Pitkänen)
Suomalaisen black metalin grand old band on täällä taas. Uusi kiekko sisältää vanhaa tuttua tehokkaan karua paahtamista uudella otteella. Vaikka jälki on klassikkolevyjä hieman korkeatasoisempaa, on äärimmäinen kuumottavuus täysin ennallaan. Engram on oiva muistutus Nuclear Holocauston suvereenista taidosta tehdä simppeliä, mutta perhanan toimivaa bläkkistä. Kuten Janne Sova asian ilmaisi: “Kuunnelkaapa tätä! Vittu Peheerit Suomesta”.
Brüssel Kaupallinen - Musta polku (Juha-Pekka Vanhatalo)
Musta polku on oululaisyhtye Brüssel Kaupallisen uran paras albumi. Ylistävistä arvioista huolimatta suomalaisen raskaan rockin pitkän tien kulkijoiden uusin levy on jäänyt jäänyt harmillisen vähälle huomiolle. Janne Helttusen karkeahko ja melko lausuva laulutyyli sekä lekan lailla tajuntaan takovat täsmäriffit tekevät yhtyeen sanoman harvinaisen selväksi. Tämä on loistavalla tavalla tylyä tavaraa. Monet kappaleista esittelevät elämän nurjaa puolta. Esimerkiksi Varjele mun järkeni luotaa vaarallisen osuvasti juoppohulluuden partaalla horjuvan mielen sopukoita. Suomalaisen raskaan rockin ja metallin ystävien kannattaa jättää vaihteeksi Mokoma ja Kotiteollisuus hyllyyn ja etsiä soittimeen Musta polku.
Candy Cane – Jaula (Kimmo Koskinen)
Jaula on nyrjähtänyt matkatoveri, joka apokalyptisessä maailmankaikkeudessa johdattaa eteenpäin huutamalla häiriintyneitä vihjeitä keskushermostoosi. Se pomppii ympärilläsi välin leikkisästi, välin psykoosin vallassa, pyrkien samalla viihdyttämään viheltämällä lapsen mielikuvituksesta varastettuja melodioita. Jaula hakkaa oksanpätkillä ojaan kuolleita lajitovereitasi, joiden päälle on ensin sylkenyt ja laskenut manauksensa. Huomionarvoisinta on kuitenkin se, miten levy maalaa Candy Canen metallisen ilmaisun kaistamerkinnät entistä selkeämmin esiin verensyöksyn tummasävyisillä pärskeillä. Candy Canen ennakkoluuloton suhtautuminen säveltaiteeseen ja sen raivokas hyväksikäyttö räiskyy sammumattomana pitkin albumia muodostaen häiriinnyttävän mieleenpainuvia sävellyksiä. Jaulaa ei uskalla olla nostamatta vuoden parhaaksi kotimaiseksi albumiksi.
Celesty - Vendetta (Olli Koikkalainen)
90-luvulla Keski-Euroopassa kultakauttaan elänyt voimametalli on tehnyt viime vuosina paluuta parrasvaloihin, kun myös uusi hevisukupolvi on havahtunut korkealta hoilaamisen ja mahtipontisen melodiailotulituksen hienouteen. Kotimainen Celesty kuuluu ehdottomasti tämän uuden polven kärkinimiin, mistä todisteena on kevättalvella lekan lailla pääkoppaan kolauttanut Vendetta-kiekko. Sinfoniset ja leffamaiset sovitukset ovat nostaneet Celestyn puhdasverisen voimametallin aivan uudelle tasolle. Bändin voikin laskea helposti yhdeksi tämän hetken tyylikkäimmistä genrensä edustajista maailmassa.
Dian - In The Name Of Love (Lauri Nieminen)
Oulusta kotoisin oleva Dian julkaisi kahden biisin In the Name Of Love -singlen, jolla yhtye vetää viimeisiltäkin epäilijöiltä maton jalkojen alta ja näyttää kykynsä luoda tarttuvia, mutta silti erittäin hyvin kuuntelua kestäviä, kappaleita. Levy on kaikin puolin valmista kauraa pitkäsoiton äänitystä ajatellen, eikä häpeä soundillisesti kaupallisten äänitteiden rinnalla juurikaan. Yhtyeen suoraviivaisesti etenevä, mutta silti hieman poukkoileva, musisointi saa pään nyökkymään biisien tahtiin ja tarttuvat kertosäkeet takaavat sen, ettei levy jää hyllyyn pölyttymään. Tämä kahden biisin single on erittäin lupaava näyte pitkäsoittoa ajatellen.
Insane Affection - Insane Affection (Anssi Tenhunen)
Tämä espoolaiskvartetti tuuttaa debyyttialbumillaan tärykalvoille kolmisen varttia progressiivista grungea, eikä Seattle-vaikutteita edes yritetä peitellä. Vaikka kappaleiden keskipituudet pyörivät radiopituuksissa, on kappaleihin ehditty silti mahduttaa todella paljon osia ja kaiken maailman tahtikikkailuita. Levyn hiomattomuus tekee musiikista sopivan raa’an kuuloista ja onkin nautittavaa kuulla pieniä inhimillisiä erheitä nykypäivän ylituotettujen levyjen seassa.
Major Label - When I Am with You You Are Safe (Juha-Pekka Vanhatalo)
Vaihtoehtometalliyhtyeen toinen pitkäsoitto sisältää pari heti tarttuvaa täysosumaa: jykevällä poljennolla varustetun nimikappaleen ja yksisilmäisestä kulttuurien kohtaamisesta kertovan Crusade Safarin. Parilla kuuntelulla kymmenen biisin joukosta alkaa suosikkikappaleita löytyä enemmänkin. Major Label on taidokas trio, mutta äänittäjänä ja tuottajanakin tunnettu laulaja-kitaristi Arto Tuunela osaa toki ottaa hyödyn irti myös studiotekniikasta. Hienointa Major Labelissa on maalailevien melodisten osuuksien yhdistely aggressiiviseen rypistykseen. Tämä saattaa olla myös este yhtyeen suuremmalle suosiolle: geneerisemmän metalli-ilmaisun ystäville Major Label on liian omintakeinen ja kevyt, indieväki sitä vastoin saattaa karsastaa yhtyettä makuunsa liian raskaana.
Michael Black Electro - Stripped Anatomy of Michael Black Electro (Perttu Kantonen)
Stripped Anatomy of Michael Black Electro ei ehkä ole Ceebrolistics-ryhmittymän lahjakkaiden miesten parasta tuotantoa – mutta odotusten ja tarkastamisen arvoinen se ilman muuta on. Kyseessä on siis tällä kertaa Michael Black Electron, jonka pseudonyymi (tai hahmo) edellisellä soololevyllä oli vielä Pijall (vuonna 1999), avaruudellis-funkahtava elektrorap-ambient-levy, jolla käsitellään kosmisia ja hengellisiä asioita. Kuolemattomasta tuotannosta vastaa vanha aisapari, sielunveli ja maallinen serkku Rrimöyk alias RoopeK.
PMMP - Veden varaan (Saku Schildt)
PMMP on jo niin suuri instituutio, että levyn valitseminen vuoden albumiksi tuntuu hieman lattealta. Vaan ei auta: yhtyeen viides levy on timanttinen pop-albumi, joka kestää vertailua minkä tahansa suomirock-legendan kanssa. Hyvää pitää kehua, ja erinomaista ylistää - annettakoon siis kunnia sille, jolle kunnia kuuluu.
Tuomas Henrikin Jeesuksen Kristuksen Bändi - Vade Retro Satanus I (Teemu Lampinen)
Anekdoottejahan levyn sanoituksista voisi irrotella vaikka miten runsaasti, mutta parhaiten levyä kuvastaa rivi: “On turha taistella vastaan/ anna elämän räpsähtää”. Vade Retro Satanus I -levyn musiikilliset tempoilut ovat elämänmakuisia, elämän jota kuljettavat intohimot: Hölmö vislailee harmittoman eloisasti rakkauden perään; Käpytemppeli antaa jo ihmissuhteelle “kaiken, ihan mitä vaan”; Homot tyrii huutaa naiivia tuskaansa samalla kun Simpukka on kaikkea edellä mainittua juuri niin taitavasti kuin Tuomas Henrikin Jeesuksen Kristuksen Bändi vain osaa. Ei pidä antaa yhtyeen nimen hämätä niin paljoa, että jättäisi tämän levyn kuuntelematta kahdesti. Tuomas Henrik voi hyvinkin olla ensi vuosikymmenen Sielun Veljet, Maij Karman Kauniit Kuvat ja koko kotimaisen populaarimusiikin perintö uudessa paketissa. Eikä se Vade Retro Satanus II juuri jälkeen jää.
