Noise listaa jälleen vuoden parhaita levyjä henkilökohtaisiin mielipiteisiin perustuen. Ei siis mitään näennäisdemokraattisia äänestyksiä, vaan täysin henkilökohtaisia suosikkeja. Yhteensä neljässä eri osassa nostetaan esiin 43 levyä vuoden 2009 julkaisuista. Joukossa niin omakustannebändejä kuin maailmantähtiäkin.
Kolmannessa osassa toiset kymmenen kotimaista tuotosta. Levyt jälleen aakkosjärjestyksessä bändin mukaan. Suluissa levyn perässä valinnan tehnyt toimittaja.
Rakkaus - Jokainen päivä on taistelua (Tom Sundberg)
Rakkaus on debyyttiälppärillään terävöittänyt crust-mausteista hc-kaahaustaan todella vaikuttavaksi ja iskeväksi paketiksi. Armottoman, blast-beateja kaihtamattoman piiskauksen ja Katrin äkäisen ulosannin rinnalle ovat yhä vahvemmin astuneet melodista särmää kokonaisuuteen tuovat kitaraharmoniat. Jäljet johtavat nyt useamman biisin kohdalla Portlandin kautta Japanin sylttytehtaille, mutta sekaan mahtuu myös vanhaa kunnon kasikakkosta ja jopa heviä. Tunnelmaltaan kappaleet eivät ole niin sysimustan apokalyptisiä kuin voisi lohduttomien lyriikoiden perusteella kuvitella. Musiikista huokuu, jos ei suoranaisesti kauneutta klassisessa mielessä, eräänlaista eeppistä kaihoa ja väkevää intohimoa, joka käy oivallisesti yhteen bändin nimivalinnan kanssa.
Razorblend - Epic Failure (Tero Kallio)
Ehdottomasti kovin kotimainen yllättäjä meikäläiselle vuonna 2009. Tamperelaisen Razorblendin treeniksellä nauhoitettu debyyttialbumi tarjoaa juuri oikeanlaista rouheutta tämänkaltaiseen stonerin suuntaan kallellaan olevaan materiaaliin. Asenne on juuri sopivan jääräpäinen ja anteeksipyyntelemätön. Täällä kotimaassa ei tämänkaltainen southern rockiin kallellaan oleva rymistely ole ollut kovin suuresti edustettuna, mutta laadukkaan joukon jatkeeksi Razorblend sopii enemmän kuin hyvin.
Roshi – Roshi (Mika Roth)
Kristo Tuomi ehti tehdä vain yhden albumin Roshi nimellä, mutta tuo ainoa kiekko jää historiaan eräänä vuoden kotimaisista merkkiteoksista. Silloin Roshi tuli, näki ja pyyhki aidolla tyylillään lattioita muilla kotimaisilla elektrorock-tekijöillä. Debyytillä discorock, tiukka biitti sekä asenne yhdistyvät tavalla, jolla luodaan klassikoita. Materiaalissa on paikoin jopa metallista alkuvoimaa, ilman, että kappaleiden tanssittavuutta olisi jouduttu uhraamaan. Myös soundillisesti kokonaisuus hipoo täydellistä, joten vuoden kotimainen elektronisen tanssi/rock/alternative-musiikin albumi on tässä.
The Souls – The Grand Confusion (Jarkko Veijalainen)
The Souls on ehdottomasti vuoden kotimainen rock-tulokas. The Grand Confusion -albumi kumartaa syvään bändin omille suosikeille, mutta pakasta löytyy myös tarpeeksi omia mausteita. Albumi ei ole missään muotoa täydellinen, mutta levyn parhaat raidat ovat hioutuneet lukuisten keikkojen myötä entistä tiukempaan kuosiin kuluneen vuoden aikana. Näistä nuorista soittoniekoista kuullaan varmasti tulevaisuudessa, vaikka bluesvetoinen kitararock ei ole millään muotoa seksikästä Suomessa.
St. Hood – For the Dead (Tom Sundberg)
Vuoden kotimainen metalliyllättäjä on hardcorepiireissä paremmin tunnettu St. Hood. Bändin kakkosalbumia kuljettavat ennen kaikkea loistavat riffit ja pirunmoinen groove. Yhtye on myös onnistunut tekemään metallin ja hardcoren ristisiitostyylin useasti rajalliset ilmaisukeinot huomioon ottaen poikkeuksellisen vaihtelevan kokonaisuuden, jossa biisit erottuvat kivenkovina yksilöinä. For the Dead muistuttaa oikeastaan luonteeltaan kuin klassinen hevilevy. Riffeissä ja kitaramelodioissa on aimo annos thrashin kulta-aikaa ja moniosaisuutta suosivissa sävellyksissä on kunnianhimoa ja mahtipontisuutta. Kitarasoolojakin mahtuu mukaan. Jutun lopullinen juoni on tietysti siinä, että kaikki tämä lomittuu Sami Halmeen aggressiiviseen huutolauluun ja höyryjunan lailla jyrääviin mättöosuuksiin. Hyvä sävellystyö nousee aina veteenpiirrettyjen genrerajojen ja konventioiden ylle, mistä For the Dead on mitä erinomaisin todiste.
Stratovarius – Polaris (Anssi Tenhunen)
Timo Tolkin lähtiessä Stratovariuksesta ei tiennyt mitä odottaa uudelta levyltä, mutta tämän levyn kuultuani voisi melkeinpä väittää, että Tolkki toimi bändin kehityksen jarruna. Vaikka Blindia säveltäessä on taidettu kuunnella A-Han kasarihittiä Take on Me ja When Mountains Fall -kappaleeseen on varastettu melodia suomalaisesta ikiklassikosta Romanssista (paremmin tunnettu nimellä Sua vain yli kaiken mä rakastan), on Polaris silti bändin paras taidonnäyte kymmeneen vuoteen ja yksi alkuvuoden eniten levysoittimessani pyörineistä levyistä.
Swallow The Sun - New Moon (Petri Klemetti)
New Moon päättää erään aikakauden Swallow the Sunin historiasta, mutta samalla avaa uuden. Muutos musiikillisesti ei kuitenkaan ole lopulta suuren suuri, mutta mitä tulee kappalemateriaalin toimivuuteen, tässä on onnistuttu täysin. New Moon -levyä ei sävytä ainutkaan heikko kappale. Vaihtelua tavaran tunnelmissa on melkoisesti: välillä materiaali laahaa tuttuun Swallow the Sun -tyyliin raskaasti tuoden esiin mukavasti vaaran tuntua. Toisessa hetkessä musiikki soi melankolisen kauniiden melodiakulkujen sävyttävissä syvissä vesissä.
Tytär – Kääntöpuoli (Jukka Kastinen)
Paha päivä? Potuttaako? Vaikka elämä olisikin kaikin puolin mallillaan, on toisinaan tarpeellista päästellä vähän höyryjä pihalle. Tähän tarkoitukseen tuskin on parempaa vaihtoehtoa kuin Tyttären kauan kadoksissa ollut Kääntöpuoli. Jo vuosia sitten nauhoitettu lyhytsoitto on voimasanoin koristeltu kaunistelematon dokumentti ajasta, jolloin yhtyeen rivit natisivat liitoksistaan. Vaan tätä Tytärtä ei niin vain nujerreta. Kääntöpuoli tuo mukanaan raikkaan tuulahduksen aggressioita, tiukkaa rouhimista ja mustaa huumoria. Paha päivä? Minullako?
Vuk - The Plains (Juuso Koistinen)
Kuukausien soiton jälkeen The Plains koukuttaa yhä uudelleen ja uudelleen. Kauniit ja monipuoliset sävellykset nousevat arvoonsa tunteikkaan laulun ja kiinnostavan instrumenttikatraan paimennuksessa ilman tekotaiteellista leimaa. Tälläistä musiikkia harvoin Suomesta tulee, joten The Plains sijoittuu mutkattomasti jokaisen musiikkivuotta seuraavan levylistaan. Levyltä ei löydy yhtään filleriin viittaavaakaan kappaletta. Päinvastoin, levyn suosikki vaihtuu sitä mukaa kuin kuunneltava kappalekin. Tämä on yksinkertaisesti mahtava albumi, josta on vaikea sanoa poikkipuolista sanaa.
Zacharius Carls Group – Rage in Your Heart (Jarkko Veijalainen)
ZCG:n neljäs albumi ilmestyi jo alkuvuodesta ja se on jäänyt yllättävän vähälle huomioille muiden medioiden vuosilistauksissa, alleviivaten entisestään bändin aliarvostusta. Rage In Your Heart tarjoilee tasapainoisessa suhteessa bändille ominaista kaihoista bluesvetoista kitararockia, sekä monta iskevää suoraviivaista menoraitaa. Uutena sävynä I Hope You Die on kuin punkilta haiskahtavaa folkkia. Sanoituksillaan äänite piikittelee ironisesti ja osuvasti suomalaisten alakuloista sielunmaisemaa. Kaiken lisäksi ZCG on pistämättömän intensiivinen livebändi. Edellinen albumi Hate, Love & Faith oli huikea arvostelumenestys, mutta Rage In Your Heart on vieläkin parempi albumikokonaisuus. Pukille voi siis antaa surutta piiskaa, jos tätä ei löydy levyhyllystäsi joulun jälkeen.
