Harvakseltaan levyjä julkaiseva, mutta sitäkin tasokkaamman diskografian kasannut Underwater Sleeping Society juhlii kymmenen vuotta kestänyttä taivaltaan. Turun Klubi sai kunnian toimia pienimuotoisen juhlakiertueen avausetappina.
Ikävä kyllä juhlahumu ei tavoittanut kovin sankkaa ihmisjoukkoa. Kohteliaana yhtyeenä UwSSoc kehui Turkua keikkapaikkana, vaikka porkkanan sijaan tarvetta olisi ollut kepille. Kenties keskiviikko söi oman osansa, mutta vikansa on myös yhtyeessä. Omapäinen, selkeitä instant-hittejä karttava lähestymistapa vetoaa suuren yleisön sijaan musiikkia lähes päivätyökseen hengittävään kansanosaan.
Okon keskittyminen ei herpaantunut
Okko Niemisen kipparoima orkesteri teki sen mitä tehtävissä oli ja soitti tyylikkään nipun kappaleita, jotka jakautuivat tasaisesti koko uran varrelle. Illan vanhin kappale löytyi seitsemän vuoden takaiselta 4 Sparrows -EP:ltä – Haunted.
Sykähdyttävimmät raidat löytyivät kuitenkin tuoreemmalta All Other Lights Go Out ja The Dead Vegas -akselilta. Keikan avannut Madwheels, settiin palautettu Missiles sekä seesteisemmät Body Blues ja How to Get Overseas tekivät selväksi, että yhtyeessä riittää ytyä ja draamantajua. Harmittavasti kappaleista viimeisin kärsi pahasti kumisevista soundeista. Aivan balanssissa eivät äänet muutenkaan olleet, sillä etenkin Niemisen falsettinen laulu jäi paikoin puhdittomaksi.
Latteasta tunnelmasta huolimatta yhtye helli kuulijoitaan encorella, jossa kuultiin niin reipastempoinen ja radioonkin kelvannut Accidents kuin aina yhtä toimiva Silence Teaches You How to Sing, jonka tarttuviin puhallinosuuksiin olisi kaivannut lisää ääntä ja voimakkuutta. Kokonaisuutena yhtye veti kelvon keikan, vaikka juhlantuntu olikin kateissa.
Turun pojilla oli ainakin hauskaa
Ennen Underwater Sleeping Societya lavalle nousi paikallinen Yournalist. Kolmihenkinen ryhmä kärsi teknisistä ongelmista kitaran kielen katkeamisineen, mutta aikaa voittavat ”läpänderit” ja yllättävän raskas soitanta kantoivat yli vaikeuksien.
Yournalistin musiikkia on vaikea lokeroida, sen verran villisti ryhmä tuntuu vaikutteita haalivan. Vaikka kappaleet eivät tarttuneet sen kummemmin takaraivoon, jäi trion genrerajoja rikkovasta melskaamisesta myönteinen ensivaikutelma. Yhtye lupaili välispiikeissään julkaisevansa piakkoin EP:n. Mikäli bändi onnistuu siirtämään live-energiansa levylle, kyseessä lienee katsastamisen arvoinen tekele.
Toukokuussa viidennen albuminsa, yhden 45-minuuttisen eepoksen käsittävän Even julkaissut, massiivisia riffejä ja hämärää psykedeliaa yhdistelevä Ufomammut-trio saapuu vihdoin ensimmäistä kertaa Suomeen. 8.9.-11.9. välille ajoittuvan kiertueen on järjestänyt keväällä Nadjan ja Church of Miseryn Suomeen tuonut Blow Up That Gramophone -tuotantotoimisto. Sludge-parrat ja stoner-hipit kiittävät. Oheisessa haastattelussa äänessä ovat yhtyeen kaikki kolme jäsentä eli Urlo (basso, vokaalit, syntikat ja efektit), Poia (kitara, syntikat ja efektit) ja Vita (rummut).
Millä tavoin Ufomammut on kehittynyt bändin aloitettua toimintansa vuonna 1999?
Vita: Lavalla on enemmän tunnetta ja esiintyminen on helpompaa kuin 11 vuotta sitten, koska tunnemme toisemme paremmin. Keskeisin kehitys liittyy kuitenkin tapaan jolla äänitimme viimeisimmät levymme. Äänittäjänämme toimiva Lorenzo Stecconi osaa ensinnäkin löytää juuri haluamamme soundin ja toiseksi teknologia on kehittyneempää kuin 11 vuotta sitten. Urlo: Mielestäni olemme kehittyneet myös säveltäjinä, mikä paljolti johtuu siitä että välillämme vallitsee parempi henki. Olemme muuttuneet paljon Even myötä ja olemme tietoisempia siitä, mitä Ufomammut on.
Miten aikaansaatte murskaavan raskaan, mutta silti psykedeelisen huuruisen soundinne?
Vita: Raskaammalla mahdollisella soundilla peitämme teknisen taitamattomuutemme. Hahaa! Urlo: Se on vuosien tutkimustyön, sekä juuri oikeiden soittimien ja juuri oikeiden efektien tulosta. Poia: Se on sekoitus vintage-laitteistoa ja modernia teknologiaa.
Miten kuvailisitte sävellysprosessia?
Urlo: Musiikki tulee luonnostaan. Meillä ei ole suunnitelmia tai linjanvetoja. Evellä työskentelimme paljon äänikerrostumien kanssa ja kokeilimme kasvattaa ääntä eri tavoin. Poia: Musiikillinen maisemamme on aina ollut raskas ja psykedeelinen. Itse tykkään antautua musiikin vietäväksi, antaa sen johdattaa eri paikkoihin ja mielentiloihin. Yritämme Ufomammutissa luoda otollisen atmosfäärin juuri tuollaiselle heittäytymiselle ja teemme sitä yhä fokusoituneemmin ja fokusoituneemmin. Prosessia voisi kuvailla “aseiden teroittamiseksi”. Vita: Tapamme luoda musiikkia on erittäin yksinkertainen. Improvisoimme yhdessä ja kun löydämme hyvän riffin tartumme siihen, kehitämme sitä eteenpäin ja luomme sille kontekstin. Kun olemme kaikki tyytyväisiä lopputulokseen, siitä tulee Ufomammut-kappale.
Kuinka pitkään työstitte Eveä?
Vita: Prosessi oli nopea. Äänitykset saatiin valmiiksi parissa kuukaudessa. Astuimme studioon tietämättä lainkaan millainen Evestä tulisi. Viikon jälkeen olimmekin jo valmiita ja sen jälkeen työstimme Lorenzon kanssa lopullista äänimuotoa. Poia: Näimme paljon aikaa ja vaivaa kappaleen “veistämiseen” tiettyyn muotoon ja pituuteen. Pyrimme yksinkertaisuuteen leikkaamalla turhia osioita pois, mikä itse asiassa olikin melko monimutkaista.
Minkälaista oli työstää yhtä pitkää kappaletta, usean lyhyemmän sijasta?
Urlo: Ideana oli Pink FloydinMeddlen inspiroimana työskennellä yhden pitkän kappaleen ja muutaman lyhyemmän parissa. Ryhdyimme muokkaamaan aikaisemman yhtyeemme Judy Cordan ajoilta peräisin olevaa biisiaihiota. Pikkuhiljaa se kasvoi pidemmäksi ja siihen sulautui monia uusia osioita. Kun kestoa oli noin 40 minuuttia tajusimme että tämä on täydellinen tällaisena yhtenä pitkänä raitana. Siitä tuli Eve. Poia: Yhden kappaleen konseptista saattaa helposti tulla kompastuskivi. Yritimme välttää monotonista temaattisuutta ja saada mukaan niin paljon variaatiota kuin mahdollista.
Kertokaa miten päädyitte levyn teemaan? Eve viitannee 1. Mooseksen kirjan ensimmäiseen naiseen, eli Eevaan?
Urlo: Miettiessäni lyriikoita mieleeni juolahti ajatus Eevasta tiedontuojana; hänen kamppailu luojaansa vastaan, “pako” Eedenistä ja myöskin kuinka vahva ja kaunis nainen hän on. Se ei kyllä sinänsä ole raamatullinen viittaus. Eve on kuu ja auringonpimennys - jotain ihmeellisen harvinaista ja pelottavaa samanaikaisesti. Poia: Eve on maailma nähtynä yksittäisen ihmisen näkökulmasta. Kyse on pyrkimyksestä löytää oma polkunsa kohti tietoa sekä kapinasta valmiiksi määriteltyjä dogmeja vastaan.
Mitä uskonto merkitsee teille?
Vita: Uskon luontoon. En jumaliin enkä paholaisiin. On äärimmäisen typerää elää alituisessa piinassa ajatellen että tuolla jossain on joku Jumala joka on valmiina rankaisemaan sinua. Urlo: En usko mihinkään uskonnollisessa tekstissä kuvattuun jumalaan, mutta sanoituksissa leikin mielellään erinäisten konseptien kanssa. Poia: Uskonto on ihmisen luomaa kirjallisuutta. Jumalat ja demonit asuvat ainoastaan mielissämme.
Mikä Malleus oikein on?
Urlo:Malleus, johon minä ja Poia kuulumme, on Ufomammutin visuaalisen ilmeen luoja. Malleus on aina keikoilla läsnä taustoina lavalla ja Suomessa myös julisteiden muodossa. Poia: Minä ja Urlo perustimme Malleuksen, joka alun perin oli nimeltään Doctor Genialis, melkein 20 vuotta sitten ja se on siitä saakka ollut kiinteä tekemäämme musiikkia täydentävä osa.
Pyöritätte myös Malleuksena Supernatural Catia, joka lienee ainoita doom/stoner/psykedelia-akseliin erikoistuneita levy-yhtiöitä Italiassa. Kertokaa hieman siitä.
Poia: Haluamme pitää niin avoimen mielen kuin mahdollista. Toivomme että ihmiset perustaessaan uusia yhtyeitä pyrkivät löytämään oman tiensä luoda musiikkia, välttäen stereotypioita ja genresidonnaisuutta. Urlo: Italiassa on todella hyviä bändejä. Yksi suosikeistani on Morkobot, joka on yksi maailman uniikeimmista yhtyeistä. Ja ne ovat Supernatural Catilla. En voisi enempää vaatia.
Mikä oli periaatteena perustaessanne lafkaa?
Poia: Halusimme täydellisen levymerkin itsellemme ja bändeille joista pidämme. Pääajatuksena oli palauttaa musiikki juurilleen. Nykymaailman virtuaalisuuden huomioiden pyrimme lisäämään fyysisen esineen painoarvoa ja soveltaa samaa Malleus-henkeä levy-julkaisuihin. Normaalien cd-versioiden lisäksi teetämme aina rajoitettuja, käsintehtyjä vinyylipainoksia.
Poia: Tottakai. Vinyylit pistävät kuuntelemaan musiikkia eri tavalla. Se on moniaistillinen kokemus. Kuuntelet musiikkia, katselet kansikuvaa ja hypistelet koko pakettia kädessäsi. “Näet” ja tunnet musiikin.
Ufomammut kuulostaa täydelliseltä b-leffan nimeltä. Oletteko koskaan miettineet vaikkapa lyhytelokuvan tekemistä ja asiankuuluvan soundtrackin säveltämistä?
Vita: Haluaisin kovasti olla kauhuelokuvan ääniraidalla sillä se on suosikkini elokuvagenreistä. Poia: Olet oikeassa, se olisi täydellinen nimi b-elokuvalle. “The Invasion of Ufomammut” -tulossa pian… Urlo: …Suomeen!
Onko teillä mitään ennakko-odotuksia ensimmäiseen Suomeen kiertueeseenne liittyen?
Poia: Tiedämme että Suomessa on joukko ihmisiä jotka ovat seuranneet Ufomammutin tekemisiä jo vuosikausia. Toivottavasti ne tulevat keikalle eivätkä pety kun olemme niin rumia äijiä!
Ufomammut kiertää Suomea seuraavanlaisesti:
Ke 8.9.2010 Kuudes Linja, Helsinki
To 9.9.2010 Lutakko, Jyväskylä + Demonic Death Judge
Pe 10.9.2010 Nuclear Nightclub, Oulu
La 11.9.2010 S-Osis, Turku
Lauantaina 4.9. Suomeen palaava shoegaze-henkistä vaihtoehtorockia soittava norjalainen Sereena-Maneesh julkaisi keväällä pitkään valmistelemansa kakkosalbuminsa 2: Abyss in B Minor. Päätin ottaa keikan ja levyn tiimoilta puhelinyhteyden bändin säveltäjä-johtohahmo Emil Nikolaiseniin, joka paljastui heti kättelyssä puolisuomalaiseksi!
- Äitini on suomalainen ja asuinkin Suomessa, Tammisaaren tuntumassa muutaman vuoden kun olin pieni. Serkkuni, joka on minua vanhempi, tutustutti minut aikoinaan Hanoi Rocksin musiikkiin. Joten sitä kautta rupesin kuuntelemaan rockia!
Mutta asiaan. Serena-Maneesh vertautuu ainakin osin My Bloody Valentinen ja Spacemen 3:n kaltaisiin yhtyeisiin. Musiikkinne erottuu kuitenkin niistä, etenkin uuden levyn kohdalla, tyylillisen ja soundillisen vaihtelevuutensa takia. Pyritkö erityisesti nyt tekemään vaihtelevan paketin kappaleita?
- Musiikillinen paletti on rajaton. On niin monia värejä mitä käyttää, on niin paljon sanottavaa. Miksi kaventaa ilmaisua turhaan?
Edellinen levy oli kuitenkin soundillisesti yhtenäisempi, eikö vain?
- Ensimmäinen levymme oli myös temaattisesti yhtenäisempi, joten kappaleihin tuli sitä kautta soundillista jatkumoa. Nyt halusin tehdä radikaalimpia kontrasteja, mennä yhdestä ääripäästä toiseen.
Eräs kiintoisa yksityiskohta liittyen Abyss in B Minorin tekemiseen on se, että se äänitettiin osittain Oslon ulkopuolella sijaitsevassa luolassa! Kerro tästä.
- Olen lopen kyllästynyt perinteisiin studioympäristöihin. Aina kun tulet sinne mikit on aseteltu juuri samalla tavalla ja kaikki on muuttumatonta ja tylsää. Joillekin tuollaiset rutiinit saattavat olla tärkeitäkin, mutta minusta levyntekeminen kuuluisi olla seikkailua. On hivenen pelottavaa astua täysin tuntemattomalle alueelle, mutta samalla se vähän pakostakin innostaa tekemään asioita uudella tavalla. Se tilahan on eräänlainen akustinen erämaa. Ääniaaltoja ei ole mitenkään mitattu ja asetelma on kaikin puolin epätäydellinen. Se on kuin mysteeri, josta ammentaa.
Debyytti ilmestyi 2005 ja Abyss in B Minor tänä keväänä. Teitte levyä parisen vuotta. Oliko kuinka työlästä saada kaikki kuulostamaan juuri sellaiselta kuin halusit?
- Sen on oltava “just eikä melkein”. Se on ihan selvää. Jotkut kappaleet saatiin kasaan varsin nopeasti, muutamassa päivässä jopa, ja joidenkin kohdalla kesti pitempään. Ja se kestää sen verran kuin kestää. Eikä siinä sen kummempaa.
Serena-Maneeshin nimen tausta melko epämääräinen ja monitulkinnallinen, mutta se liittyi kai jotenkin verhoon ja ”estradia ympäröivään alueeseen”. Siitä tulee itselleni mieleen äänen eri kerrokset musiikissa. Kuinka tärkeä osaa säveltämistä on äänen kerrostaminen?
- Musiikkini on se mitä haluan sanoa ja ilmaista omasta elämästäni. Elämäni on ristiriita. Minua kiehtoo yhtä lailla klassisen musiikki kuin rock. Musiikin kerrostaminen on paljon enemmän kuin äänitysraitojen miksaaminen päällekkäin. Se kuinka sävellän sanelee musiikin kerrostamista. Säveltämistä puolestaan lähestyn sekä klassisen musiikin että rockin näkökulmasta. Lava on ikään kuin asetettu valmiiksi sinfoniaa varten mutta siinä soittaakin rock-yhtye.
Entä puhtaasti tekstuurin tasolla?
- Tekstuuri tulee mielestäni luonnostaan, siinä kuinka se sävyttää ja värittää sisältöä. Muoto ja sisältö, tekstuuri ja melodia kulkevat aina käsi kädessä ja minulle on alati haastavaa saada niistä musiikillisessa mielessä mahdollisimman paljon irti.
Näin teidät Roskildessa 2006 ja on pakko sanoa, että saitte aikaiseksi melko vaikuttavan meluvallin. Miten kuvailisit Serena-Maneeshia liveyhtyeenä?
- Juuri nyt tuntuu siltä, että olemme vielä pahempia tuon melun suhteen. Samalla emme myöskään koskaan ole olleet näin hyviä livenä. Soitamme todella lujaa, vaikka emme yleensäkään pysty tuomaan omaa PA:ta. Mutta kyse ei ole pelkästä melusta. Koetamme parhaamme mukaan projisoida kappaleen melodian. Se melu tulee jännityksestä, koko tilanteen villiydestä ja punk-aspektista mutta yritämme silti kuulostaa kauniilta.
Uudella levyllä on kappale nimeltä Melody for Jaana. Jaana on erittäin suomalainen nimi. Mistä kappale kertoo?
- Se on surullinen laulu mutta samalla rakkauden tunnustus. Kyseessä on tositarina, mutta en voi kertoa kenestä se on. Voin kylläkin sanoa sen, että nimi on lumetta eikä liity laulussa esiintyvään henkilöön, vaan se on poimittu serkkuni vaimolta.
Mitä muistat viime Suomen vierailustasi?
- Kävin Kaurismäen baarissa ja soitimme Tavastialla. Se oli kaiketi ihan ok keikka, mutta se oli minulle henkilökohtaisesti paljon tärkeämpi kokemuksena koska minun juureni ovat täällä. Suomalainen puoleni minussa on niin vahva, että aina kun kuulen ihmisten puhuvan suomea höristän korviani. Tuntuu siltä kuin kuulisin äitini äänen joka puolella. Sitä on hieman vaikeaa kuvailla. On olemassa tietynlainen suomalainen sielunmaisema, johon tunnen vahvaa yhteyttä.
Mitä Serena-Maneeshin tulevaisuuteen kuuluu?
- Meiltä tulee syksyn ja talven mittaan kaksitoistatuumaisten remix-EP:iden sarja. Dead Combon Harri Kupiainen on tehnyt yhden remiksauksen ja yhdelle levylle tulee Stereolabin ja Lindstromin remixit. Kansitaiteen suunnittelusta vastaavat huippuhyvät norjalaiset kuvataiteilijat, joten odotan innolla mitä näistä tulee.
Serena-Maneesh Tavastialla lauantaina 4.9. Lämmittelijänä toimii Zebra & Snake, joka soittaa jo 20:30.
U2 on keskittynyt viime vuosikymmenen levyillään lähinnä maalailemaan pastisseja 1980-luvun kultakautensa tuotannosta. Laskussa ollutta levymyyntiäkin on paljolti siivittänyt menneinä vuosikymmeninä luotu maine, joka näkyy erityisesti hyvin kaupaksi käyvien keikkalippujen myynnissä. Suomessa 100 000 ihmisen yleisön keräämiseen kahdelle täydelle stadionkeikalle tarvitaan jo nostalgian apua.
Kuva Nelly Tatti
30 vuotta levyttäneeksi stadionyhtyeeksi U2 luottaa käynnissä olevalla 360°-kiertueellaan yllättävän paljon uusimpien levyjensä materiaaliin. Puolet konsertin kappaleista oli joko 2000-luvun levyiltä tai täysin uusia. Viimevuotisen tunnelmallisen mutta hitittömän No Line on the Horizonin neljä kappaletta sijoittuivat myös keikalla uudemman tuotannon heikompaan päähän. Vuoden 2004 hitti Vertigo sen sijaan on U2:n asteikoilla rokkiralli rankimmasta päästä, eikä alussa kuullussa pop-valiossa Beautiful Dayssakaan ole valittamista. Vanhemmasta tuotannosta Actung Babylta poimitut Mysterious Ways, Until the End of the World ja Ultra Violet nousivat esitysten parhaimistoon. Ohjelmisto ei ollut mitenkään kattava läpileikkaus yhtyeen urasta, sillä kahden ensimmäisen levyn sekä 90-luvun Zooropan ja Popin materiaali ohitettiin täysin lukuun ottamatta I´ll Go Crazy If You Don´t Go Crazy Tonightin keskellä kuultua lyhyttä pätkää Discothequesta.
Keikan avanneen instrumentaali-intron lisäksi U2 esitteli kaksi uutta kappaletta, jotka olivat slovari North Star sekä Bonon selkävamman takia peruuntuneesta keikasta muistuttava Glastonbury. Nämä eivät ainakaan ensikuulemalta olleet erityisen mieleenpainuvia.
Bono näytti toipuneen selkäleikkauksestaan hyvin, mutta hänen äänensä ei ollut keikan alussa vielä aivan avautunut ja joidenkin kappaleiden sanoissakin tuli pieniä unohduksia. The Edgen omalaatuista kitaransoittoa oli ilo kuunnella, ja muukin bändi oli iskussaan. Suomeksi screenille tekstitetyt Bonon välipuheet pysyivät sopivan mittaisina, ja pientä huumoriakin oli mukana. Monelle U2:n viljelemä maailmanparantaminen on muodostunut jo punaiseksi vaatteeksi. Se on kuitenkin lähes erottamaton osa U2:ta.
Tasoltaan heikompien uusien kappaleiden mukaan sekoittamisesta lievästi kärsinyt keikka sai kunnolla nostetta vasta varsinaisen setin lopussa koittaneesta kantaaottavasta osiosta, joka päättyi Amnesty International -kynttilöiden sytyttämiseen ympäri lavaa. Iranin ihmisoikeustilanteella alustettu Sunday Bloody Sunday sekä burmalaiselle Aung San Suu Kyille omistetut MLK ja Walk On nostivat tunnelmaa ennen encoreissa tarjottuja kaikkien tunnistamia hittejä. One, Where the Streets Have No Name ja With Or Without You ovat kappaleita, joiden kuulemista radiosta yrityslipulla saapuneidenkin on ollut varmasti hankala välttää. Yleisesti ottaen mitään laajaa keikkahurmosta ei yleisössä koettu. Tästä piti osaltaan huolen yleisön korkeahko keski-ikä sekä se tosiseikka, ettei Suomesta sentään löydy kahta stadionillista U2:n tosifaneja. Uusin levykin on myyntitilastojen mukaan vain joka viidennellä konserttikävijällä.
Kuva Nelly Tatti
Show alkoi puoli tuntia myöhässä, koska lavan yllä oleva pyöreä screeni oli rikki. Korjauksesta huolimatta sitä ei saatu toimimaan aivan aiemmilla keikoilla käytetyllä tavalla, mutta tätä tuskin monet huomasivatkaan. Visuaalisesti keikka oli mahtavaa katseltavaa ja jätti ilman muuta taakseen 13 vuotta aiemmin samassa paikassa nähdyn U2:n PopMart-spektaakkelin. Jättimäistä pomppulinnaa muistuttava pyöreä lavarakennelma valoineen ja screeneineen tarjosi loistavat puiteet esiintymiselle. Etupäässä Bono mutta myös muut bändin jäsenet kävivät ottamassa tuntumaa yleisöön varsinaista lavaa kiertävällä ulkokehällä ja näiden välissä liikutelluilla silloilla. Myös periaatteessa lavan takapuolella oleville 30 euron paikoille välittyi suunnilleen sama konserttielämys. Tämän takasivat joka suuntaan näkyvä screeni ja bändin jäsenten ajoittaiset pistäytymiset toisellakin puolella lavaa. Mitään erikoisia, aiemmilla kiertueilla koetun kaltaisia ohjelmanumeroita, kuten karaokea tai pizzan tilaamista, ei ollut tällä kertaa mukana. U2 keskittyi viihdyttämään yleisöään luottaen musiikkiin sekä unohtumattoman konserttielämyksen tarjonneeseen lavarakennelmaansa.
Lauantain keikalle screeni saataneen korjattua, niin että se toimii täydessä korkeudessaan. Melko samalla keikkasetillä kiertäneen yhtyeen voidaan odottaa vaihtavan toiselle Helsingin keikalleen ohjelmistoon The Unforgettable Firen ja Hold Me, Thrill Me, Kiss Me, Kill Men joidenkin perjantaina kuultujen biisien antaessa näille tilaa.
U2 Helsinki, 20.8.2010
Kuva Nelly Tatti
1. The Return of the Stingray Guitar (instrumentaali)
2. Beautiful Day
3. New Year´s Day
4. Get on Your Boots
5. Magnificent
6. Mysterious Ways
7. Elevation
8. Until the End of the World
9. I Still Haven´t Found What I´m Looking For
10. North Star
11. Glastonbury
12. In a Little While
13. Miss Sarajevo
14. City of Blinding Lights
15. Vertigo
16. I´ll Go Crazy If You Don´t Go Crazy Tonight / (Discotheque)
17. Sunday Bloody Sunday
18. MLK
19. Walk On
—
20. One
21. Amazing Grace
22. Where the Streets Have No Name
—
23. Ultra Violet
24. With Or Without You
25. Moment of Surrender
Saavuin Suvilahteen Jimi Tenorin, rumpaliguru Tony Allenin ja kumppaneiden musisoidessa päälavalla. Tästä se lähtisi, vuoden 2010 kovasti odotettu Flow-kokemus. Letkeä jamittelu kuulosti hyvältä ja viritteli mukavasti asiaankuuluvaan festarifiilikseen.
Ulver (kuva: Jussi Hellsten / Flow Festival)
Aurinkoisesta afrobeatista olikin luontevaa siirtyä sisätiloihin norjalaisen black metallin pariin. Tai no, ei nyt aivan - Voimala-salissa konsertoinut Ulver ei ainakaan keikan alkupuoliskolla soittanut 90-luvun tuotantoaan. Setti vaikutti muutenkin identtiseltä helmikuisen Nosturin keikan kanssa, taustavideoita myöten. Ahdistava ja raskas tunnelmointi oli toki edelleen vaikuttavaa seurattavaa, mutta uutuudenviehätys oli poissa, joten Hallways of Always -biisin kohdalla päätin poistua takaisin ulkoilmaan. Tarkempaa keikkakuvausta haluavat voivat lukea Noisesta aiemman Ulver-livearvioni. Itse Voimalasta täytyy tosin vielä sanoa, että keikkapaikaksi se on kehnohko: salia halkovat pylväsrivistöt kun estävät tehokkaasti näkyvyyden lavalle, mikäli esitystä joutuu seuraamaan vähänkään sivummalta. Salissa oli lisäksi tuskastuttavan kuuma. Jälkikäteen selvisi, ettei tilan ilmastointi syystä tai toisesta ollut perjantaina ollenkaan päällä.
Päälavalla soitteli tällä välin The Shins -nokkamies James Mercerin sekä tuottajana paremmin tunnetun Brian “Danger Mouse” Burtonin bändiprojekti Broken Bells. Keväällä debyyttialbuminsa julkaisseen yhtyeen 60-luku-vaikutteinen poprock on ihan lunkia kuunneltavaa, mutta melko vaikea siitä on kummemmin innostua, tarttuvaa Vaporize-hittiä lukuunottamatta. Pienimuotoinen keikka olisi saattanut toimia paremmin pienemmällä ja intiimimmällä estradilla, ainakin päälava tuntui Broken Bellsille liian massiiviselta.
Air valtasi seuraavaksi päälavan. Ranskalainen popelektro keräsi lavan eteen suuren ja kohtalaisen innostuneen yleisön, ja keikka olikin mainio. Jean-Benoit Dunckel ja Nicholas Godin eivät lavalla pahemmin riehuneet, eikä visuaalinen puoli ollut tavanomaista “näytönsäästäjä” -taustavideomatskua kummempaa, mutta biisit toimivat kuin häkä. Sexy Boyn ja Cherry Blossom Girlin kaltaiset hitit luonnollisesti villitsivät yleisöä eniten, mutta viimevuotisen Love 2 -albumin lievästi rokahtava materiaali toimi sekin livenä erinomaisesti. Sopivan mittainen setti päättyi sopivalla tavalla, hienoon La Femme D’Argentiin.
Telttalavalla esiintyi seuraavaksi kohuttu newyorkilainen pop-tulokas The Drums. Ja taas kerran täytyy ihmetellä ulkomaisten musamedioiden turhia hehkutuksia. Täydellisen keskinkertaista, miljoonaan kertaan kuultua huttua, ja bändin innostuneen oloista mutta kömpelöhköä lavaheilumista jaksoi seurata tasan kahden biisin verran. Sopiva paikka ruokatauolle, siis. Yleisöä teltassa kuitenkin riitti - jopa suhteellisen innostunutta sellaista - joten ilmeisesti The Drumsista jotkut myös pitävät.
Big Boi (kuva: Eerikki Pokela / Flow Festival)
Perjantain viimeisenä päälavaesiintyjänä nähtiin kuulun hip hop -kaksikko Outkastin toinen puolisko Antwan “Big Boi” Patton. Miehen äskettäin ilmestynyt sooloalbumi Sir Lucious Left Foot: The Son of Chico Dusty on kerrassaan erinomainen hip hop -levytys, ja erinomainen oli keikkakin. Värikästä, innostunutta, energistä - räppikeikka parhaasta päästä. Boi sylki riimejä vauhdikkaaseen tyyliinsä ja huudatti yleisöä kuin mikäkin Kanye. Settiin mahtui tuoreen levyn raitojen lisäksi vanhempaa Outkast-matskua, kuten Speakerboxxx-albumipuoliskolta tuttu The Way You Move (jonka aikana lavalla nähtiin myös sexyä naisliikehdintää) sekä vuoden 2001 superhitti Ms. Jackson. Shown päätyttyä hustlasin tyytyväisenä itseni kotiin ja jätin muun festariväen jatkoklubeille bilettämään.
Päälavalta kaikunut Husky RescuenSummertime Cowboy sai kunnian toimia lauantaisen Flow-elämykseni käynnistäjänä. Sen jälkeen tie vei telttalavalle kuuntelemaan päivän yliarvostettua indietulokasta, jenkkiläistä Surfer Bloodia. Tylsää ja mielenkiinnotonta, niin kuin nämä Pitchfork-suosikit tuppaavat olemaan. Seuraava…
Kuva: Erkka Luutonen / Flow Festival
Tunnelma kohosi hetkessä kehutun jazz-saksofonistin Timo Lassyn asteltua orkestereineen päälavalle. Huippuammattilaisten esittämä musiikkituokio oli erittäin miellyttävä kokemus jopa tällaiselle jazzista tajuamattomalle tolvanalle. Vierailevana tähtenä esiintyi yhdysvaltalainen vokalisti Jose James, joka olikin varsinainen smooth operator, pehmeine äänineen ja tyylikkään limaisine olemuksineen.
Tänä vuonna peräti kolme albumia julkaiseva Robyn oli päälavalla mahtavassa vedossa. Uudet ja vanhat hittibiisit toimivat loistavasti livenä ja keikan aikana tajusi jälleen kerran, miten loistava pop-albumi neitokaisen viiden vuoden takainen nimikkolevy onkaan. Robynin esiintymistaidoistakaan ei löydy moitittavaa - lavaheilunta oli suorastaan vastustamattoman energistä. Yhdessä vaiheessa Robyn myös söi lavalla banaania. En tiedä, haluttiinko tällä viestittää jotain vai tuliko artistille vain yllättäen nälkä kaikesta riehumisesta. Banaaneissahan on, kuten tunnettua, runsaasti energiaa sekä elimistölle hyödyllistä kaliumia. Joka tapauksessa, pikkuklassikko With Every Heartbeatiin päättynyt keikka oli tuskin pettymys yhdellekään Robyn-diggarille.
Seuraavaksi olikin sitten vuorossa lauantain ja koko festivaalin odotetuin artisti, Mathangi Arulpragasam eli kavereiden kesken M.I.A. Mielenkiinnolla odottelin keikkaa itsekin, vaikken suinkaan ihaile kyseistä artistia varauksettomasti. Ennemminkin pidän häntä huumorintajuttomana ja tylsänä pakkoprovoilijana, jonka “kantaaottava” ja “poliittinen” vaahtoaminen lähinnä rasittaa.
M.I.A. (kuva: Vilhelm Sjöström / Flow Festival)
Naikkosen musiikillinen tuotantokin on kovin epätasaista: Arular- ja Kala-albumit ovat mainioita rytmimusiikkikeitoksia, mutta viimeisin levytys MAYA taas suurimmaksi osaksi kuuntelukelvotonta könää.
Noh, M.I.A.:n keikkaa tässä pitäisi kai lähinnä arvioida. Kahden ensimmäisen albumin biisien luulisi toimivan livenä raivokkaasti, ja tavallaan ne toimivatkin…jotenkin se totaalinen bilefiilis jäi vain itselläni saavuttamatta. Rouva Mathangi tuntui esiintyvän rutiininomaisesti, vaikka jaksoikin heilua, hyppiä yleisön sekaan ja niin edelleen. Isoimpia hittejä pantattiin setissä viimeiseen asti, eikä Jimmyä tai uuden levyn XXXO:ta soitettu lainkaan. Ei voi mitään, vähän sellainen tässäkö se nyt oli -fiilis keikasta jäi.
Yön tunteina tuli tsekattua vielä telttalavalla mesonnut yhdysvaltalaisduo Sleigh Bells. Yhtyeen indierokissa on mielenkiintoinen, hieman industrial-henkinen soundi, mutta kappaleiden taso liikkuu jossain puolivillaisen ja kuuntelukelvottoman välimaastossa. Livenä kaksikon paukutus onnistui kuitenkin kuulostamaan jostain syystä jopa siedettävältä. Adrenaliinipitoisen shown tauottua oli taas aika laskea levolle ja valmistautua seuraavan päivän koitokseen.
