Ensimmäinen vuosikymmen 2000-lukua on takana ja joka puolella listataan vuosikymmenen parhaita levyjä. Päätimme ottaa hieman erilaisen lähestymistavan tällaiseen muisteluun. Listaamme levyjä, jotka ovat erinomaisuudestaan huolimatta jääneet liian väheiselle huomiolle.
Viidennessä osassa esitellään nipullinen elektroniseen musiikkiin keskittyviä albumeja. Muista myös kuunnella Radio Noisen puolelta Kuningaskerho-ohjelma, jossa soitetaan osa näistä listatuista artisteista ja muita elektronisia klassikoita. Kuuntele ohjelma tästä!
Chrome Hoof – Pre-Emptive False Rapture (2007, Tom Sundberg)
Brittikollektiivi Chrome Hoofiin yhdistetään useasti tagline ”puuttuva linkki doomin ja discon välillä”. Eli häh? ”Häh” lieneekin varsin monelle luonteva reaktio kun ensimmäinen pyörähdyskerta Cathedral-basisti Leo Smeen ja tämän Milo-veljensä johtaman kaapuseurakunnan kakkoslevyä on takana. Jokainen biisi on käytännössä oma lukunsa, värikkään tyyliviuhkan kattaessa kaiken menevästä bilefunkista urkupainotteisen sirkusjazzhulluttelun kautta aina kymmenenminuuttisiin, Magman intensiivisyyteen kurottaviin progeiluhin ja örinöin varustettuihin doom-junnauksiin. Silti kaikessa on oma bassopulssiin ja grooveen nojaava, friikki logiikkansa. Pre-Emptive False Rapture on 2000-luvun erikoislaatuisimpia ja parhaimpia levyjä, mutta ei minkään ”hörhöaspektin” takia, vaan siksi, että se sisältää alusta loppuun loistavaa viihdyttävyyden ja haastavuuden nerokkaasti yhteennaittavaa rytmimusiikkia.
Venetian Snares - Rossz Csillag Allat Született (2005, Juuso Koistinen)
Venetian Snaresin Rossz Csillag Allat Született on elektronisen musiikin virstanpylväs. Se kyseenalaistaa jaon korkea- ja populaarikulttuuriin. Se tekee selvää klassisen että populaarimusiikin rajapylväistä. Breakcoren rumpuinferno ja muun muassa Bartokilta samplatut viulut luovat äärimmäisen yhdistelmän, jonka yhteensaattaminen kertoo omiaan Aaron Funkin tuottajaosaamisesta. Rossz Csillag Allat Született syöksyy eteerisestä viuluosiosta tai tahdikkaasta pianosta ylinopeaan, ihmisen käsityskykyä stressaavaan tahtilajien infernoon onnistuen olemaan kuitenkin ihastuttavan koukuttavaa ilman pakan leviämistä käsiin. Venetian Snaresin Rossz Csillag Allat Született on niin hyvä levytys, että sen voi huolettaa nostaa samplaamiensa klassisen mestariteosten viereen.
Suomi on psykedeelisen trancen eli psytrancen kärkimaita, vaikka suosio on jäänyt pienille piireille tai ulkomaille. Jonkin verran oman harrastajakuntansa ulkopuoleltakin kuulijaa löytänyt Luomuhappo kristallisoi toiselle albumilleen Pog-O-Matic Pogómen 30 000:lle suomisaundin (vapaamuotoisempi psytrancen alagenre) parhaat puolet – kappaleet ovat reikäpäisiä kuin edam ikään, vaikutteiden yltäessä goa-trancesta dubiin. Pohjatyö basson ja rumpukomppien kanssa on tehty huolella päälle ladottujen efektien ollessa kaikkea muuta kuin geneeristä – Pog-O-Matic Pogómen 30 000:sta on Abletonin presetit kaukana. Välillä kappaleiden laskoksista pilkistää myös akustinen kitara, joka tuo sopivan määrän orgaanisuutta ja vastapainoa muuten täysin elektroniseen musiikkiin. Vaikka genre itsessään kuulostaa oudolta, kannattaa Luomuhappoon silti tutustua, sillä kappaleet ovat monimutkaisuudessaan yksinkertaisen iskeviä ja hauskoja.
Dubstepin alle jotakuinkin luokiteltava Untrue on elektronisen musiikin moderni klassikko. Levy ei ole ”unohdettu”, sen kuuntelijakunta kuitenkin rajoittuu turhan herkästi genrerajojensa sisälle, vaikka levy ei näitä kumarra. Synkopoidut iskut, sattumanvaraisilta kuulostavat samplet sekä vahvasti muokatut ja venytetyt laulut saavat Untruen kuulostamaan kauttaaltaan vinoutuneelta. Aivan kuin rikkinäinen rumpukone yrittäisi vaivoin pysyä perässä edellä viipottavaa sekvenssiä. Untrue huokuu melankoliaa, vaikkakin laulun alta löytyy naivistisen tunteikkaita sanoituksenpätkiä. Untrue on nykyihmisen elämää, hektisyyden turhuutta ja sivulle sysättyjä tunteita. Untrue on testamentti 2000-luvun ihmisen elämästä.
The Flashbulb – Soundtrack for a Vacant Life (2008, Juuso Koistinen)
Amerikkalainen Benn Jordan on tehnyt musiikkia monella nimikkeellä ja moneen tarkoitukseen. Eniten täysosumia mies on kerännyt The Flashbulb -nimellä. Soundtrack for a Vacant Life on The Flashbulbin hienoista levytyksistä parhain ja kunnianhimoisin – levy on elämä mikrokoossa. Soundtrack for a Vacant Life on Jordanin elämänkerrallinen teos, jonka voi helposti samaistaa elämään ylipäätänsä. Levyllä etsitään itseään, löydetään se, unohdetaan. Levy on hektinen ja rento. Levy on metallia, ambienttia, IDM:ää ja klassista. Jokainen 31 melko lyhyestä kappaleesta eroavat lähes täydellisesti toisistaan soljuen kuitenkin hämmästyttävän hyvin yhteen. Soundtrack for a Vacant Life onnistuu sisäistämään jotain hyvin oleellista elämästä sen kaikessa monipuolisuudessaan.
Cannibal Ox - Cold Vein (2001, Olli Ripatti)
Kaiken voisi sanoa lähteneen Funcrusher Plus -levystä. El-P, Mr. Len ja Big Juss, eli tuttavallisemmin Company Flow, osoittivat jo 90-luvun alussa selkeää pyrkimystä irtautua musiikillisesti sen hetkisestä hiphop-liikkeestä. Asbractit aiheet, niukat ja kolkot taustat olivat pitkälti muuta, kuin mihin East-West-tyylijakoon tottuneet olivat kuulleet. Ilmiö olisi helposti voinut jäädä pienen porukan piiriin, mutta seuraavat levyt kuten ilmiömäinen instrumentaalilevy Little Johnny From The Hospitul ja El-P huikeat soololevyt vievät miehen tyylin eteenpäin ja yli normaalien hiphopin rajojen. Laajentaessaan tuotantoaan muillekin artisteille saatiin aikaiseksi yksi modernin puhemusiikin klassikoista. Levyn hienoa antia on se, että sitä voi kuunnella useammalta kantilta. Kaksikko Vast Aire ja Vordul Mega ovat sen tason lyyrikoita, että levy toimii jo verbaalisena taidonnäytteenä. Toisaalta kiintopisteeksi voi ottaa levyn tuotannon, joka on samaan aikaan sekä kolkko ja askeettinen, että monitasoinen ja yllättävä. Voisikin sanoa, että kumpikaan ei ole tässä pääosassa, vaan koko levy on ehkä hiukan kliseisestikin osiensa summa.
Bottin - Horror Disco (2009, Olli Ripatti)
Italialaisen Bottinin musiikki on raikas tuulahdus menneiltä vuosilta, jolloin italodisco oli pääosin muutakin kuin camp-arvon omaavaa hauskuutusmusiikkia. Bottinin synkät melodiakuljetukset istuvat oivallisesti muuten tutunkuuloiseen, joskin hiukan hidastettuun italoon. On vaikea sanoa, kuinka paljon miehen musiikissa kuuluu itseironia, mutta mistään vitsistä on silti vaikea puhua. Miehen sävellyskynä on samaan aikaan monipuolinen ja säästeliäs. Kappaleiden rakenne päästää helpolla, mutta tarkkaan kuunnellessa pieniä nyansseja alkaa löytyä enemmän kuin aluksi olisi uskonutkaan. Hieno osoitus siitä, että nykyään helposti hupimusiikkina pidetystä genrestä voi löytää rakennuspalikoita, joiden päälle rakentaa nykyaikaista, mutta juuriaan hienovaraisesti kunnioittavaa musiikkia.
Justice - Cross (2007, Olli Ripatti)
Ranska-electro, blogihouse, electrohouse. Rakkaalla lapsella on monta nimeä. Surisevista bassoista, rankalla kädellä annostellusta sidechainista ja - yllätys yllätys - pienten levy-yhtiöiden dominoiva musiikkigenre lähti monen mielestä varsinaisesti liikkeelle Justicen Waters of Nazareth -platan myötä. Samalla Ed Bangerista tuli lopullisesti yksi nykyaikaisen tanssimusiikin suunnannäyttäjistä. Hyvin raa’an tuotantonsa ja eri tyylien yhdistelyllä Justice loin levyn, joka ei ole vain sen hetken tuotos, levy, joka avasi pelin, mutta jäi sen jälkeen uusien tulokkaiden varjoon. Ei, Cross seisoo edelleen vahvasti omilla jaloillaan ja sen esittelemä tyyli ja toteutus on vahvasta jäljittelystä huolimatta jäänyt sangen uniikiksi tapaukseksi.
Jenkkiläisen industrial-metallilegenda Fear Factoryn palatessa otsikoihin oikeustaistelun ja uuden Mechanize-julkaisun turvin, oli bändiä hyvä syy odottaa myös Suomeen keikkailemaan. Edellinen FF-vierailu Nosturissa aiheutti niin pahoja fyysisiä vaurioita ihmiskehoon, että tällä kertaa oli pakattava mukaan luonnon omat lääkkeet sekä tyydyttävä ottamaan hieman chillimmin.
Arkipäivän kirous näytti purevan ruotsalaisen asennepumppu M.A.N.:in auratessa tietä Pelkotehtaan paksukaisille. Vain kourallinen ihmisiä oli saapunut seuraamaan M.A.N.:in edesottamuksia, eikä bändin soulflymainen tahkoaminen jaksanut innostaa juuri ketään materiaalin keskinkertaisuutensa takia. Vauhtia yritettiin hakea Fear Factory -vokalisti Burton C. Bellin feattauksella sekä viimeisenä rykäistyn Blood Vanish -hitin avulla, mutta turhaan. Yleisön ajatukset oli suunnattu jo kohti tulevaa.
Hieman varkain käyntiin pamahtanut intromöyrintä värisytti selkärankaa ja kulkusia, antaen myrskyvaroituksen monipäiselle FF-armeijalle. Heti kärkeen ajettu Mechanize meni vielä ihmetellessä saatanan tujuja soundeja, mutta perään runtattu Obsolete-levyn avauskolmikko laittoikin sitten liikettä niveliin. Veteraaneista koostuvan rytmisektion työskentely oli intensiivisyydessään infernaalista tasoa, pitäen Nosturin kuristusotteessaan lähes alusta loppuun saakka. Varsinkin monissa liemissä keitetyn Gene Hoglanin kannuttelu sai suun kääntymään tyytyväiseen virnistykseen kerran jos toisenkin. Bassoa raiskannut Byron Stroud sekä kitaraa lyijynraskaasti sahannut Dino “Burger King” Cazares loivat yhdessä Hoglanin kanssa optimaaliset taustat Bellin puhtaille ja hieman raaemmille laulusuorituksille, osoittaen Burtonin kuuluvan edelleenkin parhaaseen A-ryhmään.
Faneille tarjoiltiin puolentoista tunnin aikana komea läpileikkaus bändin tuotannosta, lukuunottamatta albumeita, joiden työstämisessa Cazares ei ole ollut mukana. Valinnat Digimortalilta (Acres Of Skin, Lynchpin) toimivat livenä yllättävän hyvin saaden jengin pogoilemaan ja tarjoamalla vastapainoa Mechanizen kiireisille rutistuksille (Industrial Discipline, Fear Campaign, Powershifter, Christploitation). Loputtomalta tuntuneen tuplabasariravin keskellä yleisölle siunaantui hengähdystauko, jolloin Fear Factoryn audiovisuaalinen vyörytys pääsi hetkeksi lamauttamaan aivot puoliballadien toimesta. Loppuun säästetyt Demanufacture-karkit saivat aikaan odotetun täystuhon pitin pyörteissä sekä mikseripöydän takana käydyssä UFC-ottelussa, jossa eräs Marimekkomies paukutti huolella turpaan häiriköivää hippiä Hunter-Killerin tahdissa.
Vaikkakin Fear Factory -miehistö heilui lavalla melko hillityn oloisesti, se hoiti homman kotiin kiitettävän arvoisesti. Toisaalta olisi hullua edes odottaa mitään uskomatonta jumppasuoritusta yhtyeeltä, jonka jäsenistä 3/4 osaa voisi passittaa suoraan painonvartijoihin. Pääasia, että Fear Factory on taas hengissä ja voi läskisti…kirjaimellisesti.
Keikkaraportin on kirjoittanut Johnnie Cochran Jr. Kuvat Xeniya Balsara.
Ensimmäinen vuosikymmen 2000-lukua on takana ja joka puolella listataan vuosikymmenen parhaita levyjä. Päätimme ottaa hieman erilaisen lähestymistavan tällaiseen muisteluun. Listaamme levyjä, jotka ovat erinomaisuudestaan huolimatta jääneet liian vähäiselle huomiolle.
Neljännessä osassa 12 ulkomaista punk- ja rock-albumia. Muista myös kuunnella Radio Noisen puolelta tätä listausta Rocker’s Choice-ohjelmassa, jossa soitetaan kappale jokaiselta listatulta albumilta. Kuuntele ohjelma tästä!
Dwarves, The - The Dwarves Must Die (2004, Tero Kallio)
The Dwarves on outo bändi. Sen kokoonpano vaihtelee hiukan tilanteen mukaan eikä sen julkaisuissakaan tunnu liikaa olevan järjestelmällisyyttä. Se ei ota itseään todellakaan vakavasti ja oikeastaan koko homma kuulostaa, näyttää ja tuntuu vain yhdeltä isolta vitsiltä, joka on vain jatkunut jo reilu 20 vuotta. Yksi asia on kuitenkin varma, tämä bändi tekee oikeasti hemmetin tarttuvaa punkkia. Vaikka se kieli onkin poskessa, niin ainakin sillä saadaan aikaan jotain. The Dwarves Must Die pitää sisällään hittiraitoja toisensa perään. Levy on myös täynnä vierailijoita alkaen Dexter Hollandista ja Nick Oliverista päättyen gangstaräppäri San Quinniin. Silti kokonaisuus kuulostaa vain ja ainoastaan The Dwarvestilta. Likainen, syntinen, ilkeä ja sarkastinen levy, suosittelen.
Distillers, The - Coral Fang (2003, Juha-Pekka Vanhatalo)
The Distillersin kolmannessa ja viimeisessä albumissa on ainesta punkrock-klassikoksi. Coral Fang on täynnä iskevyyttä ja aggressiivisuutta sekä mainioita melodioita ja sävykkäitä kappaleita. Kaikissa ei ole edes ole tarvetta kaahata tuhatta ja sataa. Levyn päättävää Death Sex -noisesekoilua lukuun ottamatta Coral Fang on täyttä asiaa. (Toim. Huom. kyllä sekin toimii!) Australialaissyntyisen Brody Dallen ääni taipuu taipuu räkäisen rääkymisen ohella myös välinpitämättömällä asenteella vedettyyn puhtaampaan lauluun ja hoilaukseen. The Distillersin jälkeen Dalle on koonut uuden Spinnerette-yhtyeen. Sen viime vuonna julkaistu ja kauan odotettu esikoislevy ei ikävä kyllä yllä Coral Fangin nerokkuuden tasolle.
Eighties Matchbox B-Line Disaster, The - Hörse of the Dög (2002, Jarkko Veijalainen)
Hultsfred-festivaali Ruotsissa vuonna 2005. Lauteilla mm. Mastodon, The Mars Volta, System of the Down jne, sekä tuntematon brittibändi varustettuna todella oudolla nimellä The Eighties Matchbox B-Line Disaster. Bändin keikka meni lähes kokonaan ohi, mutta herätti mielenkiinnon tsekata yhtyeen tuotantoa. Yhtyeen debyyttialbumi tärähti välittömästi. Tämähän suorastaan nauretttavan tarttuvaa psychobillyn, punkin ja rockin sekoitusta. 10 biisiä, reilut 2o minuuttia täyttä asiaa ja tarttuvia biisiä. Voisin vaikka vannoa, että muuan Volbeat on tutkinut B-Line Disasterin tuotantoa omiin nimiinsä. Bändi on edelleen kovassa iskussa kotimaassa briteissä, mutta Suomessa bändi ei valitettavasti ole noteerattu millään tavalla.
Unband, The - Retarder (2000, Jarkko Veijalainen)
Voimasoinnut ovat suoraviivaisen rockin ja metallin kulmakivi. The Unbandin ensimmäinen kaupallinen albumi on todellinen voimasoinnun manifesti. Levyn avausraita Geez Lousie on niin tiukka, että samaa riffiä jaksaisi kuunella vaikka puoli tuntia. Kokonaisuutena Retarder tarjoa idioottimaisen typeriä tekstejä, suorastaan naurettavan suoria riffejä, mutta niin tarttuvana pakettina, että tästä ei voi olla pitämättä. Massachusettsin sekopäiden viimeisin albumi on todellinen kadotettu klassikko! Bändi on edellenkin olemassa ja valmistelee uutta studioalbumia tänä vuonna. Fu Manchu- ja Therapy?-faneille tämä on pakkohankinta!
Jay Reatard - Blood Visions (2006, Tom Sundberg)
Vuoden alussa menehtynyt Jimmy Lee Lindsey Jr. teki kasan levyjä erinäisissä kokoonpanoissa (mm. Reatards, Lost Sounds), mutta tämä oli ensimmäinen albumi jossa komeili ainoastaan Jay Reatardin nimi. Blood Visions onkin mitä suurimmissa määrin sooloalbumi, sillä herra soitti kaikki soittimet ja jopa osaksi äänitti kaiken itse. Tulos on huikean intensiivinen puolituntinen säröisää garageräminää, indietä ja punkkia. Sävellyksellisesti todella väkevät kappaleet iskeytyvät tajuntaan niin hengästyttävällä syötöllä, että kun levy on pyörinyt loppuun on pakko ottaa pikatoisinto, jotta kokonaisuudesta saisi paremman otteen. Harvassa ovat ne hetket jolloin levyllä ei olisi menossa joku nerokas melodia, riffi tai rytmillinen koukku. Paras osoitus Jay Reatardin taidoista on ehdottomasti traagisuutta tihkuva My Shadow, joka lukeutuu kevyesti 2000-luvun parhaimpiin kappaleisiin.
Therapy? - Shameless (2001, Juha-Pekka Vanhatalo)
1990-luvun puolivälissä loistolevyjen Troublegum ja Infernal Love myötä uransa huipulla olleet pohjoisirlantilaiset vaihtoehtorockarit aloittivat 2000-lukunsa vahvasti tällä albumilla. Kappaleidensa ylenmääräisestä siloittelusta luopunut ryhmä toi soundiinsa tällä levyllä ripauksen garagerockia. Therapylle tyypillisesti mukana on sekä ripeitä ralleja, kokeilevampaa materiaalia että rauhallista mutta karheaa tunnelmointia. Shamelessin materiaali toimi hyvin myös Therapyn 2002 ja 2003 soittamilla vakuuttavilla Tavastian keikoilla. Kolmen heikomman levyn jälkeen Therapy? päätti vuosikymmenensä komeasti viimevuotisella rujosointisella Crooked Teethilla.
Rocket from the Crypt - Group Sounds (2001, Tom Sundberg)
John Reisin johtama kalifornialaispumppu siirtyi 90-luvun puolivälissä epätasaisesta vaihtoehtorockista puhaltimilla ryyditettyyn, perinteisempään punk n’ rolliin ja viimeistään Scream, Dracula, Screamillä asiat loksahtivat kohdilleen. Yhtyeen lopullinen täysosuma ajoittuu kuitenkin tämän vuosituhannen puolelle. Group Sounds (2001) on kaikin puolen täydellinen rock-levy, jossa yhä kiihtynyt punk-intensiteetti sulautuu saumattomasti monipuolistuneisiin torvisovituksiin ja huippuenergisen tarttuvaan rokkimeininkiin. Levy sivutettiin aikanaan luultavasti sen takia, että silloin tuo rock-ilmiöistä puisevin, ”skandinaavinen toimintarokki” jylläsi täkäläisillä listoilla, vaikka tässä sitä toimintaa kyllä piisaa useamman By the Grace of Godin eedestä. Straight American Slaven käyntiin viskaisemaa liikevoimaa ylläpidetään aina viimeiseen Ghost Shark -hitaaseen saakka, eikä levyllä ole löysää nimeksikään.
(International) Noise Conspiracy, The - Armed Love (2004, Jarkko Veijalainen)
T(I)NC syntyi modernin hc-punkin uudistajan Refusedin raunioista. Yhteinen tekijä on Dennis Lyxzén, jonka vaatimaton tavoite kapitalismin tuhoamisen musiikkinsa voimalla. Armed Love on ns. grower. Ensimmäillä kuunteluilla kaipaa räkäisempää meininkiä, mutta toistuvien kuunteluiden myötä Armed Loven sävelet ja sanomat iskostuvat väkisin mieleen. Punk-idelogian vastaisesti albumin on tuottanut kultasormi Rick Rubin, jonka täsmätarkka äänimaailma ei ole onnistunut pilaamaan kappaleiden sanomaa. Päin vastoin albumin sanoitukset jäävät ovelasti mieleen, kun rallattelee mielessä tarttuvan sävelen siivin Let’s all share our dreams under communist moon, communist moon! Noise Conspiracyn konsepti on lähes yhtä nerokas kuin Refused, mutta omalla tyylillään. Lyxzénin sävelkynä on edelleen vaarallisen terävä.
Wildhearts, The - Wildhearts, The (2007, Jarkko Veijalainen)
Raitistuneen brittiretkueen todellinen paluulevy The Wildhearts tuo esille bändin parhaat puolet. Gingerin loistavat melodiat, julmetun tiukan yhteissoiton, todella raskaan soundimaailman ja ison nipun voimasointuriffejä, joista monet bändit vain uneksivat. Albumin parasta antia ovat pitkät kappaleet Rooting for the Bad Guy, Slaughtered Authors, The Hard Way ja Destroy All Monsters, joista paistavat kaikki em. elementit ja sisu näyttää, että bändi on vahvempi kuin koskaan aiemmin. Yhtye on ravannut Suomessa keikalla viime vuosina reilut kymmenen kertaa ja on pikkuhiljaa löytänyt takaisin kadotettuja fanejaan, myös näillä leveyspiireillä. Vaikka bändillä on nimeä, on se edelleen kadotettu helmi, jonka löytäjä palkitaan massiivisen tiukalla ja tarttuvalla rock ‘n’ rollilla. Mikä v**** GNR? Onneksi meillä on THE WILDHEARTS!
Shellac - Excellent Italian Greyhound (2007, Jarkko Veijalainen)
Shellacin 1000 Hurts -albumi on noiserockin ylistetty klassikko, mutta monet ovat unohtaneet bändin viimeisimmän albumin Excellent Italian Greyhoundin. Bändi ei ole ikinä pitänyt itseään kovinkaan aktiivisena julkaisijana ja seitsemän vuoden levytystauon jälkeen lätylle kerääntyi vuosien varrella keikoilla soitettuja numeroita. Pelkästään albumin hitaasti kehittyvä avausraita Death of the Radio osoittaa bändin edelleen olevan genrensä kiistattomia kuninkaita. Vaikka albumi ei ole kokonaisuutena yhtä tiukka paketti kuin edeltäjänsä, lätyn parhaat raidat osoittavat bändin olevan edelleen erittäin vitaalinen.
Jet - Get Born (2003, Matti Pitkänen)
Australialaisrokkareiden esikoisalbumi on täynnä timantinkovia biisejä tunteella vedettynä. Retroilevassa tyylissä kuuluuvat esi-isät: The Who, The Rolling Stones ja The Beatles mitä mainioimmalla tavalla. Bändiltä luonnistuvat niin tiukat rokkiraidat kuin hempeät slovaritkin. Suoraviivaisuus ja maanläheisyys tekevät albumista helpon, mutta silti kuuntelua kestävän. Yhtyeen ykkösbiisi Are You Gonna Be My Girl herätti huiman määrän plagiointi syytöksiä, mutta siitä huolimatta kappale on yksi 2000-luvun tarttuvimmista rock-raidoista. Ykkösvalinta puntinvipattimeksi.
Blue Van, The - The Art Of Rolling (2005, Jarkko Veijalainen)
Tätä artikkelisarjaa varten tutkin vuosien varrella kirjoittamiani levy-arvioita ja löysin uudelleen tämän hienon bändin. Vuonna 2005 postisetä kuljetti kotiini täysin tuntemattoman tanskalaisbändin debyytin ja olin välittömästi polvillani. The Blue Van ei mullista musiikillaan, mutta se toimittaa albumillaan 40 minuuttia lennokasta, tarttuvaa ja iloista retrorokkia, jonka vaikuttimet löytvät 60-luvun garagesta ja brittiläisestä mod-kulttuurista. The Art of Rolling on täydellinen nippu groovaavaa rockia, joka on jäänyt aivan liian vähäiselle huomiolle isojen amerikkaisten nimien rinnalla. Yhtyeen tarina on jo edennyt kolmanteen albumiin, mutta bändi ei ole täysin tavoittanut enää debyyttinsä raikkautta.
Norjalainen Ulver on kulkenut urallaan ainutlaatuisen matkan alkuaikojen black metallista elektroniseen, progressiiviseen ja…no, sanotaan vaikka avantgardistiseen musiikkiin, koska bändin audiotuotoksia kuunnellessa genremäärittely on aivan poikkeuksellisen hankalaa. Pääasia on kuitenkin se, että yhtyeen jokainen levy on ollut omalla tavallaan hienoa kuultavaa. Aivan erityisesti vuoden 1998 tupla-albumi Themes from William Blake’s The Marriage of Heaven and Hell, joka jaksaa hätkähdyttää vielä 12 vuotta ilmestymisensä jälkeenkin.
Vielä pari vuotta sitten en osannut kuvitellakaan, että bändin tulisi joskus näkemään livenä. Viime keväänä Kristoffer “Garm” Rygg ja kumppanit päättivät kuitenkin yllättäen katkaista Ulverin 15 vuoden (!) keikkatauon, eksyen lopulta Suomenkin kamaralle.
Pakkohan tämä on nähdä, ajattelin, kun ensimmäiset uutiset Suomen keikasta huomasin. Ilmeisesti moni muukin ajatteli samoin ja perjantain 26. helmikuuta pääsyliput myytiin loppuun niin ripeästi, että bändille jouduttiin järkkäämään lisäkeikka seuraavalle illalle. Tuota lauantain ylimääräistä showta päädyin myös itse seuraamaan. Porukkaa riitti tällekin illalle kiitettävästi. Yleisön edustajien habituksesta päätellen suurin osa Ulverin kuuntelijoista taitaa edelleen koostua metalliväestä, vaikkei bändi ole soittanut mitään metalliin vivahtavaakaan sitten 90-luvun. Tosin aiemmin kiertäneiden huhujen mukaan Nosturin keikoilla tultaisiin kuulemaan myös Ulverin bläkkiskauden materiaalia, mutta jo perjantain esitys paljasti nämä väitökset tuulesta temmatuiksi.
Esitys alkoi bändin viimeisimmän albumin, Shadows of the Sunin seesteisellä avausraidalla Eosilla. Loput setistä oli internetistä kaivettujen tietojen mukaan suurinpiirtein samanlainen kuin kiertueen aiemmilla keikoilla, ja identtinen edellispäivän setin kanssa. Shadows of the Sunilta tuli siis neljä biisiä, Blood Insideltä kolme, Perdition Cityltä kaksi ja The Marriage of Heaven and Helliltä, Svidd Neger -elokuvan soundtrackilta sekä erinäisiltä EP:iltä yksi kultakin.
Kuva: Xeniya Balsara
Musiikillisesti keikka ei ollut millään muotoa huono, mutta pieneltä pettymykseltä ei kuitenkaan voinut välttyä. Esimerkiksi Blake-albumilta olisi kyllä löytynyt yhtä pikkupätkää enemmän lavalle kelpaavaa materiaalia. Myös Perdition Cityltä olisi suonut soitettavan muutakin kuin vaivaiset kaksi raitaa. Sen sijaan yli 20-minuuttisen Silence Teaches You How to Singin esittämistä olisi voinut ehkä harkita uudelleen. Muitakin kappaleita oli välillä venytetty turhan pitkiksi.
Huomattavaa lisäpotkua show sai taustavideoista, jotka pyörivät screenillä koko setin ajan ja tukivat kappaleita sekä niiden herättämiä tunnelmia toimivasti. Hieman naputettavaa tosin niistäkin: kun taustalle kaivataan shokeraavaa kuvamateriaalia, niin esimerkiksi natsien propangafilmien ja keskitysleirikuvaston pyörittely alkaa jo tuntua hieman ilmeiseltä ja kuluneelta vaihtoehdolta.
Itse bändin elehti lavalla yllättävänkin välittömän oloisesti - etukäteen odotin huomattavasti viileämpää ja etäisempää performanssia. Nokkamies Rygg murahteli kiitoksia biisien väleissä ja muusikot heiluivat lavalla rennosti röökiä turprutellen. Ulverin kolmesta jäsenestä koostuvaa kokoonpanoa oli täydennetty sessiomuusikoilla, kuten rumpalilla ja thereminin soittajalla. Mikäli rähmäiset silmäni laskivat oikein, oli lavalla enimmillään seitsemän ihmistä. Laulamisen lisäksi Garm paukutti välillä myös perkussioita. Ja niin, se laulu… Todetaan tähän väliin, että lasken herra Garmin maailman kaikkien aikojen parhaiden vokaalitaiteilijoiden joukkoon. Hienoa oli kuulla miten hyvin miehen värisyttävä ääni kaikui liveolosuhteissakin.
Keikka oli vaikuttava, vahvatunnelmainen ja parhaimmillaan koskettavakin, muttei kuitenkaan ekstaasiin vaivuttava - siihenkin kun olisi hieman erilaisella settilistalla ollut mahdollisuus. Mutta ehkä ultimaalinen Ulver-live-elämys päästään kokemaan loppukesän Flow-festivaalilla, kun kerran näyttäisi siltä, että norskit tulevat sielläkin esiintymään. Siinähän hipsterien ironiset viikset väpättävät, jahka Suvilahteen vyöryy armeija örmyjä mustiin pukeutuneita ja pitkätukkaisia Ulver-faneja. Kaikkein parasta olisi tietysti se, jos Flow-yössä alkaisi lopulta kaikua Nattens Madrigalin sulosäveliä autenttisilla särösoundeilla soitettuna. Ainakin Johanna Sumuvuoren kolumni festareiden jälkeen ilmestyvässä Rumbassa voisi olla mielenkiintoista luettavaa.
Ulver, Helsinki, 27.2
1. Eos
2. Let The Children Go
3. Little Blue Bird
4. Rock Massif
5. For the Love of God
6. In The Red
7. Operator
8. Funebre
9. Silence Teaches You How To Sing
10. Plates 16-17
11. Hallways Of Always
12. Porn Piece Or The Scars Of Cold Kisses
13. Like Music
14. Not Saved
Torstai oli toivoa täynnä ja perjantai-aamu epätoivoa. Miten tätä FME:tä jaksaa vielä kaksi päivää? Pitkällisen krapuloinnin siivittämänä rahjustin Kaapelitehtaalle vasta myöhään iltasyömmellä. Huom. kaikki allaolevat kuvat klikatavissa isommaksi. Kuvat on ottanut Xeniya Balsara.
Tägtgren vai Buschemi?
Illan ensimmäinen pakollinen nähtävyys oli Hypocrisy. Bändi leipoi äärimmäisen tarkasti ja tiukasti reilun tunnin melodista death metallia, josta päällimäiseksi jäivät mieleen kappaleet Roswell 47 ja Let The Knife Do The Talking. Uudet Hypo-rallit istuivat settiin mainiosti, tosin se vahvisti entisestään käsitystäni bändistä melko tylsänä tapauksena kappaleidensa puolesta. Arvailuistani huolimatta Alexi Laihon visiittiä ei lauteilla nähty, mutta perusnelikko Peter Tägtgrenin johdolla iski niin tanakasti, että ilmeisen loppuunmyyty Kaapelitehtaan yleisö sai rahoilleen vastinetta. Soundeiltaan Kaapeli näytti jälleen huonompaa puoltaan, vaikkakin osassa salia soundi oli ihan jees.
Nopean messualue tsekkailun jälkeen voi vaan todeta, että meininki on aivan sama vuodesta toiseen. Lukuunottamatta, ettei Noisella ollut tänä vuonna omaa standiä. Ensimmäistä kertaa FME:n historiassa. Sniff. Alueen sulkeutuessa oli aika suunnata takaisin pääsaliin odottamaan porvariblackmetallistien esiinmarssia. Satyricon veti niin kiven kovan keikan Jalometallissa 2008 ja kuulemma he olivat vieläkin kovemmassa iskussa omalla headliner-kiertueella viime vuonna.
Olin hivenen skeptinen uusimman albumin toimivuudesta live-tilanteessa. Onneksi olin totaalisen väärässä. Satyricon oli kaikin puolin jälleen timanttisessa iskussa. Satyr oli tuttuun tapaan limainen oma itsensä ja onneksi hän oli karsinut hivenen koomista välispiikki-arsenaaliaan. Ja luojan kiitos, naurettavan muovinen mikkistandi oli päivitetty hiilihankoon, joka näytti ehdottomasti viileämmältä. Keikan todellinen tähti oli kuitenkin rumpali Frost, joka paukutti menemään kuin kiimainen sonni maatalousmarkkinoilla. Frostin soitto on livenä vieläkin tuimempaa kuin loppuunasti viimeistelyillä studioalbumeilla. Vaikka Satyricon ei monen mielestä ole enää ns. true, niin mitä väliä, sillä bändi kokonaisuutena osoitti jälleen tunnin keikallaan, että rockaava black metal on parhaimmillaan helvetin hieno laji.
Palkittu laulumies
Illan viimeisen ikähirmun Amorphiksen keikkoja on tullut todistettu kymmenkunta vuosien varrella. Juotsen-aikakaudella bändistä on kehkeytynyt myös loistava keikkabändi 90-luvun nojailun jälkeen. Tomi Juotsen on keulakuva, josta monet ovat kateellisia. Lisäksi koko bändi näyttää olevan jälleen erittäin verevässä iskussa. Amot soittivat materiaalia tasaisesti vuosien varrelta. Ihan samanlaista hurmosta kuin norjalaisten aikana ei koettu, mutta tasaisen varman ja hallittun setin Amot toimittivat. Perjantain ainoa harmitus oli ylitäysi Kaapeli. Harvemmin ahdistaa keikalla, mutta jotenkin tuntui, että nyt on hivenen liikaa ihmistä mainitussa tilasssa.
Lauantaina darrapeikko iski jälleen, mutta pääsin liikkeelle huomattavasti aiemmin. LevykauppaX:n brunssille en taipunut, mutta Tukkanuotta oli pakko nähdä. Ja Tukkishan pamautti. Krapula kaikkosi välittömästi ja keikalla nähtiin FME:n ainoa kunnollinen pitti. Soundeillaan keikka oli melkoista puuroa, mutta minkäs teet. Puoltyhjä Kaapeli ei vaan toimi, muuten kuin kaikukoppana. Hulppealta Huomenta Suoli EP:ltä tuutattiin kaikki muut raidat, paitsi Nekrohippi, joka kuulemma on liian vaikea vetää. Levy-yhtiön jätkät olivat muuten värvänneet diehard-tukkisfaneja myyntihommiin kiertelemällä messualueella. Kauppa kävi kuumempana kuin hallukarpon suoli.
Ulti-Make toimittaa herkut
Turmion Kätilöistä ehdin nähdä vain loppukliimaksi, mutta täytyy senkin perusteella todeta, että jälleen kerran bändi oli loistavassa live-iskussa. Valssaamon puolella ihmeteltiin nuorten rumpaleiden osaamista PDP by DW -rumpuskabssa, jota alusti Rolf Pilven taidokas, mutta harmittavan lyhyt rumpukliniikka. Itse skabasssa kuultiin kuutta rumpalia, jotka kaikki oli kivenkovia ja täytyy varsinkin ihmetellä nuoriso-osastoa, joista kaksi oli alle 15-vuotiaita ja takoivat pannuja kuin maailmanluokan tähden. Ainoa tunnistamani kannuttaja oli Jaska Raatikaisen pikkuveli, joka aloitti varsinaisen kilpailun tyylikkäällä rakentelulla. En jäänyt odottamaan kilpailun voittajaa, mutta voitto ei ole tässä tapauksessa tärkeää tuomareiden sanoja lainatakseni: kaikki osallistujat olisivat ansainneet voittonsa. Näistä soittajista kuullaan varmasti tulevaisuudessa.
Survarit lauteilla
Insomnium-veto jäi välistä haastattelukiireiden takia. Samoin Finnish Metal Awards, mutta mielestäni palkinnot menivät tällä kertaa erittäin osuviin kohteisiin. Josko vihdoinkin Insomnium breikkaa todella isosti? Noisessa ansioistaan hehkutettu “demobändi” Ghoul Patrol pokkasi sen tärkeimmän palkinnoin. Lättyä vaan ulos vaikka väkisin. Bändi on aivan valmis valloittamaan kansan syvät rivit puolelleen. Vuoden vokalisti palkinnon nouti aiemmin hehkuttamani Tomi “viiksimies on erimies” Joutsen.
Survivors Zeron keikka jäi ensimmäistä biisiä lukuunottamatta väliin Barren Earth -haastattelun takia väliin. BE haastiksen kuulette muuten ensi viikon Ilman puudutusta -ohjelmassa Radio Noisessa.
Winterbornin keikka on ensimmäinen veto näissä karkeloissa, joka jätti minut täysin kylmäksi. Bändi soitti kyllä tanakasti ja osaavasti, mutta kun ne hyvät biisit puuttuvat. Melodinen metalli vaatii tarttuvia kertsejä ja taidokkaasti rakennettuja iskusävelmiä. Winterborn katoaa siihen hamaan keskinkertaisuuteen, jota pahimmillaan melodinen tykitysmetalli tarjoilee. Lisäksi bändin jätkät näyttivät kuin koulunpenkiltä vedetyiltä. Melometalli vaatii myös yhteistä visuaalista ulkonäköä, jota Winterborn ei tarjonnut.
Jokapaikanhöylä Aleksi Munter
Illan viimeinen keikka osaltani oli Swallow The Sun. Bändi on ihastuttanut keikoillaan usealle eri areenalla klubeista festareille ja aina StS on ollut häkellyttävän kova. Tämä keikka tekin pienen särön bändin täydellisyyteen. Vika saattoi olla minussa ja humalatilanteessani, mutta tällä kertaa yhtyeen voimakas tunnelma ei välittynyt yleisön puolelle täydellä tehollaan. Keikka ei ollut kuitenkaan läpeensä huono, vaan perusvarma suoritus kivenkovalta keikkabändiltä. Mukavana “loppukevennyksenä” StS soitti Timo Rautiainen -lainan These Low Lands.
Tämän jälkeen oma kuntoni loppui ja suuntasin taksilla kotia. Apocalyptica oli kuulemma ollut huippukova. Kokonaisuutena FME oli tällä kertaa erittäin kova tapaus, vaikka ulkomaisia esiintyjiä oli vain kolme (kaikki soittavat myös ensi kesän Tuskassa). Kotimaasta tosiaan kajahtaa. Suomi on yksinkertaisesti täynnä hienoja bändejä, joita kelpaa kuunnella myös Kaapelitehtaan epäkiitollisessa tilassa. Ensi vuonna jälleen uudestaan!
Finnish Metal Expo kuvasatoa. Kuvat Xeniya Balsara.
Saavuin paikalle juuri kun norjalainen Combichrist aloitti piiskaavan keikkansa. Kahden rumpali/perkussionistin, konevelhon ja laulajan nelikko ei ollut minulle aiemmin tuttu, mutta yhtye keräsi mukavasti porukkaan lämmittelyvetoonsa. Yhtye tuuttasi todella kovaa, lisäksi bändillä oli kiitettävästi valoja taustalla. Musikaalisesti bändi toi paikoin mieleen Killing Joken tribaalimaisilla rytmeillään. Yhtyeen kantava voima oli ehdottomasti rumpalikaksikko, joka myös temppuili settiensä ympärillä ja päällä kiitettävästi tiukan kannuttelun lomassa. Tuima puolituntinen, joka vakuutti, vaikka yhtyeelle ei ollut kielisoittimia lainkaan. Ainoastaan yhtyeen tylsä sanoitusmaailma oli luotaantyöntävää, mutta käsittääkseni transsimainen fiilistely lienee oleellista tällaisessa industrial-väännössä. Mainio lämmittelijä ja Rammsteinin puolelta käden osoitus, että bändi sai päästellä lähes täydellä backlinellä. Ilman huumaavaa äänivallia tunnelma olisi voinut olla täysin toisenlainen.
Illan päätähden show alkoi välittömästi ryminällä Rammliedin siivin. Muistatte varmaan Spinal Tapin keuhkokoteloista poistumisen keikan alussa? Rammstein tuli puolestaan läpi seinästä kitaroiden ja polttoleikkurin voimin.
Hienoisesti koomisuudesta huolimatta show oli välittömästi pystystä upean valoshow’n puolesta. Valoiltaan bändin keikka oli suoranaista ilotulista. Lähes okaisella kappaleella oli oma teema useiden erilaisten valoelementtien myötä. Isot kumarrukset Rammsteinin valosuunnittelijoille ja henkilökunnalle.
Pyroja ja paukkuja alkoi sitten tulla bändille ominaiseen tapaan kolmannella kappaleella. Pyroja tiputeltiin tasaisesti koko keikan ajan, mutta hauskin yksityiskohta oli Benzin-kappaleen show, jossa viaton fani sytytettiin tuleen Till Lindemannin toimesta. Uskomattomasti tämä temppu upposi todesta muutamaan takana istuneeseen vanhukseen. Myös räjähtävät pikkuvauvat varustettuna vihreillä lasereilla olivat hauska yksityiskohta Wiener Blut -kappaleen taustalla. Unohtamatta keikan toista loppukliimaksia Engeliä, jossa Lindemanin selkää koristi kymmenmetriset siivet luonnollisesti liekinheittimillä varustettuina.
Show’n puolesta Rammsteinin todellakin toimitti. Ainoastaan umpisurkea vitsibiisi Pussy jätti kylmäksi minut ja monet muut yleisöstä. Jättimäinen mulkku, jossa lensi siemennestettä yleisön päälle on yhtä hauska kuin Klamydia bändinä tai tautina. Kieltämättä bändistä tulee hivenen mieleen aikuiseksi kasvanut Sleepy Sleepers. Monet sanoitukset ovat ainakin vähintään yhtä härskejä. Kaikki tuskin ovat tutkineet internetistä mitä ne sakemannit oikeasti laulavat.
Kappaleiltaan uuden levyt biisit eivät olisi toimineet ilman loistavaa show’ta. Uusi levy on yksinkertaisesti keskikertaista toistoa bändin klassikoista. Tälläkin keikalla eniten liikettä saivat aikaiseksi Mutter-klassikon täsmäosumat mm. Feuer Frei!, Links 2 3 4, Sonne, Ich Will, sekä hivenen vanhemmat Du Hast ja Engel. Kokonaisuutena Rammstein oli juuri niin hemmetin viihdyttävä kuin osasi odottaa. Saksalaisella tarkkuudella ja täsmällisyydellä on myös hyvät puolensa. Show’n kohokohdat erään YouTube-käyttäjän valitsemana. Aivan ensimmäisenä Benzin-episodi:
Rammstein
Hartwall Arena 22.2.2010
Rammlied
Bückstabü
Waidmanns heil
Keine lust
Weisses fleisch
Feuer frei
Wiener blut
Frühling in Paris
Ich tu dir weh
Liebe ist für alle da
Benzin
Links 2-3-4
Du hast
Pussy
—————-
Sonne
Haifisch
Ich will
—————-
Engel
Combichrist
All Pain Is Gone
Scarred
Get Your Body Beat
Fuck That Shit
Blut Royale
What The Fuck Is Wrong With You?
Brittikollektiivi Chrome Hoofiin yhdistetään useasti tagline ”puuttuva linkki doomin ja discon välillä”. Eli häh? ”Häh” lieneekin varsin monelle luonteva reaktio kun ensimmäinen pyörähdyskerta Cathedral-basisti Leo Smeen ja tämän Milo-veljensä johtaman kaapuseurakunnan kakkoslevyä on takana. Jokainen biisi on käytännössä oma lukunsa, värikkään tyyliviuhkan kattaessa kaiken menevästä bilefunkista urkupainotteisen sirkusjazzhulluttelun kautta aina kymmenenminuuttisiin, Magman intensiivisyyteen kurottaviin progeiluhin ja örinöin varustettuihin doom-junnauksiin. Silti kaikessa on oma bassopulssiin ja grooveen nojaava, friikki logiikkansa. Pre-Emptive False Rapture on 2000-luvun erikoislaatuisimpia ja parhaimpia levyjä, mutta ei minkään ”hörhöaspektin” takia, vaan siksi, että se sisältää alusta loppuun loistavaa viihdyttävyyden ja haastavuuden nerokkaasti yhteennaittavaa rytmimusiikkia.
Venetian Snaresin Rossz Csillag Allat Született on elektronisen musiikin virstanpylväs. Se kyseenalaistaa jaon korkea- ja populaarikulttuuriin. Se tekee selvää klassisen että populaarimusiikin rajapylväistä. Breakcoren rumpuinferno ja muun muassa Bartokilta samplatut viulut luovat äärimmäisen yhdistelmän, jonka yhteensaattaminen kertoo omiaan Aaron Funkin tuottajaosaamisesta. Rossz Csillag Allat Született syöksyy eteerisestä viuluosiosta tai tahdikkaasta pianosta ylinopeaan, ihmisen käsityskykyä stressaavaan tahtilajien infernoon onnistuen olemaan kuitenkin ihastuttavan koukuttavaa ilman pakan leviämistä käsiin. Venetian Snaresin Rossz Csillag Allat Született on niin hyvä levytys, että sen voi huolettaa nostaa samplaamiensa klassisen mestariteosten viereen.
Suomi on psykedeelisen trancen eli psytrancen kärkimaita, vaikka suosio on jäänyt pienille piireille tai ulkomaille. Jonkin verran oman harrastajakuntansa ulkopuoleltakin kuulijaa löytänyt Luomuhappo kristallisoi toiselle albumilleen Pog-O-Matic Pogómen 30 000:lle suomisaundin (vapaamuotoisempi psytrancen alagenre) parhaat puolet – kappaleet ovat reikäpäisiä kuin edam ikään, vaikutteiden yltäessä goa-trancesta dubiin. Pohjatyö basson ja rumpukomppien kanssa on tehty huolella päälle ladottujen efektien ollessa kaikkea muuta kuin geneeristä – Pog-O-Matic Pogómen 30 000:sta on Abletonin presetit kaukana. Välillä kappaleiden laskoksista pilkistää myös akustinen kitara, joka tuo sopivan määrän orgaanisuutta ja vastapainoa muuten täysin elektroniseen musiikkiin. Vaikka genre itsessään kuulostaa oudolta, kannattaa Luomuhappoon silti tutustua, sillä kappaleet ovat monimutkaisuudessaan yksinkertaisen iskeviä ja hauskoja.
Dubstepin alle jotakuinkin luokiteltava Untrue on elektronisen musiikin moderni klassikko. Levy ei ole ”unohdettu”, sen kuuntelijakunta kuitenkin rajoittuu turhan herkästi genrerajojensa sisälle, vaikka levy ei näitä kumarra. Synkopoidut iskut, sattumanvaraisilta kuulostavat samplet sekä vahvasti muokatut ja venytetyt laulut saavat Untruen kuulostamaan kauttaaltaan vinoutuneelta. Aivan kuin rikkinäinen rumpukone yrittäisi vaivoin pysyä perässä edellä viipottavaa sekvenssiä. Untrue huokuu melankoliaa, vaikkakin laulun alta löytyy naivistisen tunteikkaita sanoituksenpätkiä. Untrue on nykyihmisen elämää, hektisyyden turhuutta ja sivulle sysättyjä tunteita. Untrue on testamentti 2000-luvun ihmisen elämästä.
Amerikkalainen Benn Jordan on tehnyt musiikkia monella nimikkeellä ja moneen tarkoitukseen. Eniten täysosumia mies on kerännyt The Flashbulb -nimellä. Soundtrack for a Vacant Life on The Flashbulbin hienoista levytyksistä parhain ja kunnianhimoisin – levy on elämä mikrokoossa. Soundtrack for a Vacant Life on Jordanin elämänkerrallinen teos, jonka voi helposti samaistaa elämään ylipäätänsä. Levyllä etsitään itseään, löydetään se, unohdetaan. Levy on hektinen ja rento. Levy on metallia, ambienttia, IDM:ää ja klassista. Jokainen 31 melko lyhyestä kappaleesta eroavat lähes täydellisesti toisistaan soljuen kuitenkin hämmästyttävän hyvin yhteen. Soundtrack for a Vacant Life onnistuu sisäistämään jotain hyvin oleellista elämästä sen kaikessa monipuolisuudessaan.
Kaiken voisi sanoa lähteneen Funcrusher Plus -levystä. El-P, Mr. Len ja Big Juss, eli tuttavallisemmin Company Flow, osoittivat jo 90-luvun alussa selkeää pyrkimystä irtautua musiikillisesti sen hetkisestä hiphop-liikkeestä. Asbractit aiheet, niukat ja kolkot taustat olivat pitkälti muuta, kuin mihin East-West-tyylijakoon tottuneet olivat kuulleet. Ilmiö olisi helposti voinut jäädä pienen porukan piiriin, mutta seuraavat levyt kuten ilmiömäinen instrumentaalilevy Little Johnny From The Hospitul ja El-P huikeat soololevyt vievät miehen tyylin eteenpäin ja yli normaalien hiphopin rajojen. Laajentaessaan tuotantoaan muillekin artisteille saatiin aikaiseksi yksi modernin puhemusiikin klassikoista. Levyn hienoa antia on se, että sitä voi kuunnella useammalta kantilta. Kaksikko Vast Aire ja Vordul Mega ovat sen tason lyyrikoita, että levy toimii jo verbaalisena taidonnäytteenä. Toisaalta kiintopisteeksi voi ottaa levyn tuotannon, joka on samaan aikaan sekä kolkko ja askeettinen, että monitasoinen ja yllättävä. Voisikin sanoa, että kumpikaan ei ole tässä pääosassa, vaan koko levy on ehkä hiukan kliseisestikin osiensa summa.
Italialaisen Bottinin musiikki on raikas tuulahdus menneiltä vuosilta, jolloin italodisco oli pääosin muutakin kuin camp-arvon omaavaa hauskuutusmusiikkia. Bottinin synkät melodiakuljetukset istuvat oivallisesti muuten tutunkuuloiseen, joskin hiukan hidastettuun italoon. On vaikea sanoa, kuinka paljon miehen musiikissa kuuluu itseironia, mutta mistään vitsistä on silti vaikea puhua. Miehen sävellyskynä on samaan aikaan monipuolinen ja säästeliäs. Kappaleiden rakenne päästää helpolla, mutta tarkkaan kuunnellessa pieniä nyansseja alkaa löytyä enemmän kuin aluksi olisi uskonutkaan. Hieno osoitus siitä, että nykyään helposti hupimusiikkina pidetystä genrestä voi löytää rakennuspalikoita, joiden päälle rakentaa nykyaikaista, mutta juuriaan hienovaraisesti kunnioittavaa musiikkia.
Ranska-electro, blogihouse, electrohouse. Rakkaalla lapsella on monta nimeä. Surisevista bassoista, rankalla kädellä annostellusta sidechainista ja - yllätys yllätys - pienten levy-yhtiöiden dominoiva musiikkigenre lähti monen mielestä varsinaisesti liikkeelle Justicen Waters of Nazareth -platan myötä. Samalla Ed Bangerista tuli lopullisesti yksi nykyaikaisen tanssimusiikin suunnannäyttäjistä. Hyvin raa’an tuotantonsa ja eri tyylien yhdistelyllä Justice loin levyn, joka ei ole vain sen hetken tuotos, levy, joka avasi pelin, mutta jäi sen jälkeen uusien tulokkaiden varjoon. Ei, Cross seisoo edelleen vahvasti omilla jaloillaan ja sen esittelemä tyyli ja toteutus on vahvasta jäljittelystä huolimatta jäänyt sangen uniikiksi tapaukseksi.
