Billy Idol livenä – tikulla silmään sitä, joka hittejä vaatii!

billysteveBilly Idol, 9.6.2010 Helsingin Jäähalli
Kuvat: Nelly Tatti

Billy Idolin keikalla oli kaikkea mitä siltä odotettiin. Vanhoja kovia hittejä ja hivenen tuoreempia osumia. Billy oli hyvässä kunnossa kropaltaan aina äänijänteitä myöten. Steve Stevens soitti soolonsa ja poseerasi koko rahalla ja bändi on tiukassa vireessä. Mutta miksi keikasta jäi kokonaisuutena valju maku suuhun?

Ehkä on syytä kerrata koko keikka alusta lähtien. Ärsytyskynnys nousi selvästi jo ennen keikkaa. Alla oli kova krapula edellisen päivän Green Day keikan tiimoilta. Hallille sai jonottaa sisälle reilun puolituntisen ja odottamani Stalingrad Cowgirls jäi kokonaan näkemättä. Tämän jälkeen virvokkeita sai jonottaa toisen mokoman. Ehdin lopulta nauttia yhden oluen, senkin jumalattomalla kiireellä. Ilmeisesti puolityhjää hallia ei kannata palvella yhtä hyvällä tendensillä kuin loppuunmyytyä jäähallia?

Itse keikka alkoi prikulleen ajallaan. Idol & co. tulivat lavalle, jolla ei ollut screenejä eikä muita areenakeikoilla totuttuja herkkuja. Ensimmäinen Ready Steady Go oli pelkkää pakkopullaa White Weddingiä odotellessa. Ensimmäinen megahitti soi vielä täysin ilman fiilistä. Tuntui, että miksaus oli todella pahasti pielessä. Stevensin kitarasta ei kuulunut minun puolelle hallia mitään ja Billy oli miksattu aivan liian alas. Visuaaliselta puolelta keulakuva näytti liikehdinnältään tutulta, mutta vasta Nellyn osuvien kuvien myötä olin täysin varma siitä, että olin viimein todistanut mr. Idolin livenä.

Seuraavat ”uutuudet” Love is Strange ja Scream eivät toimineet yhtään sen paremmin, mutta Flesh for Fantasy vihdoin nostatti hetkeksi ihoni kananlihalle. Näitä lisää ja äkkiä! Stevensin keppikin alkoi kuulua! Bitter Pill oli täysin tuntematoman minulle ja niin näytti olevan muullekin yleisölle, joka suorastaan jämähti seisomaan paikalleen. Eyes Without a Face nostatti nostalgiakyyneleen silmäkulmaan ja noin viisi sytytintä yleisöstä. Näistä yksi oli vieressä istuneen toisen vanhan pierun Nalle Östermalmin coltti. Kings & Queens oli jälleen keskinkertainen biisi, mutta Billyn ääni kuulosti kappaleella hemmetin hienolta. Generation X -hitit Dancing With Myself ja Kiss Me Deadly raiskattiin löysällä soitolla, ellei lasketa tuoreen keikkarumpalin Jeremy Colsonin raivokasta nahkapannujen hivelöintiä.

kokobandiVanhojen ”punk”-biisien jälkeen olisi oiva hetki tappaa tunnelmaa entisestään Stevensin toimesta revittelemällä äärettömän nopeasti hivenen flamencolta haiskahtavaa tiluttelusooloa. Seuraavat King Rocker, Boss Sound ja Blue Highway -kappaleet olivat niin mitäänsanomattomia, että Billynkin piti tarkistaa omien kappaleidensa sanoituksia. Heräsi kysymys, miksi näitä pitää soittaa, kun niitä megahittejä jäi soittamatta vaikka kuinka monta? Tässä vaiheessa virkaveli Nalle Ö. sai tarpeekseen. Välittömästi tämän jälkeen odottava yleisö palkittiin milläs muullakaan, kuin Billyn paljaalla six-packilla Rebel Yellin tahtiin, jota nyhdettiin viimeiseen sointuun asti täydellä energialla. Encoren paikka ja yleisö taputtaa tähden takaisin laiskasti.

Penskana luotaantyöntävänä pitämäni renkutus Hot in the City oli tällä kertaa keikan parhaimpia vetoja alkuperäistä rokinpana tulkintana. Vai oliko se sittenkin Hot in the Helsinki Tonight? Samoilla linjoilla jatkanut The Doors -laina Helsinki Woman oli täyttä timanttia aina kosketinsoittaja Derek Sherinianin progesooloja myöten. Vielä astetta kovempi oli Mony Mony, joka on suorastaan tehty jokaista stadionrock-keikkaa varten. Jälleen lyhyt tauko ja Billy toteaa bändikavereilleen, että nyt soitetaan lisää. “Eihän minulla ole mitään muuta odotettavaa kuin oma lemmentabernaakkeli eli tyhjä hotellihuone ja oma hanska, kun en vedä enää edes viinaa.” Ylättävästi ilmoille päsähtää jälleen raikas tuulahdus 70-luvulta, tällä kertaa The Who -yhtyeen oodi kaikille maailman teineille Baba O Reilly. Ihan tässä itsekin nuorenee, kun herra Idolilla on noin hauskaa lavalla vesiselvänä. Kappale soitettiin lähes millintarkasti originaalin nähden Townsendin tuulimyllyjä myöten, kunnes biisi vaihtui väliosassa luontevasti Deep Purplen Highway Stariin. Jälleen mentiin hemmetin lujaa ja Billy kuulosti oikeasti helvetin hyvältä. Reilun kahden tunnin työvoiton jälkeen Billy Idol pelasti keikkansa lähinnä lainakappaleilla.

Mutta, mihin ihmeeseen jäi tuorein hitti John Wayne? Ai niin, tämähän on tuttu vain Radio Rockin kuuntelijoille. Entäs äärimmäisen aliarvostettu Cyberpunk-lätty? Olisi nyt ainakin Shock to the Systemin olisivat voinut vetää. Sysimustan Heroin-laina olisi ollut nykyisen raivoraittiin Billyn tulkitsemana varmasti ikimuistoinen. Entäs minne jäi hemmetin tiukka rock-pala Cradle of Love? Omasta mielestä Billyn parhaalta levyltä Charmed Lifeltä kuultiin ainoastaan em. Doors-laina. Klassikkostatuksella kulkeva Whiplash Smile -albumi unohdettiin myös kokonaisuudessaan. Toisaalta Sweet Sixteeniä saikin jäädä soittamatta, sillä keikan jälkeen kusilaarilla Jammu-sedän näköinen herramies oli varmasti käynyt suoraan kiinni kulkusiin. Sen verran kiimoissaan ukko oli pelkästään sen soittamatta jättämisestä.

Billy Idol vieraili jälleen kerran Helsingissä, eikä varmasti jättänyt ketään kylmäksi. Ensi kerralla menen varmasti paikalle ja odotan innolla kuinka yllättävän setin rock-klassikoita ikinuori vinohuuli meille seuraavalla kerralla tarjoillee. Almost, in the midnight hour I cried more, more MORE! Billy enää ikinä sekoile mömmöjen kanssa, eläkä ikinä kaadu enää moottoripyörällä!

billyBilly Idol, 9.6.2010
Helsingin Jäähalli

Ready steady go
White wedding
Love is strange
Scream
Flesh for Fantasy
Bitter pill
Eyes without a face
Kings & queens
Dancing with myself
Kiss me deadly
King rocker
Boss sound
Blue highway
Rebel yell

Encore
Hot in the city
L.A Woman
Mony mony
Baba o Reilly
Highway star