Arch Enemy ärjyi Pakkahuoneella

Arch Enemyn neljä keikkaa kattava Suomen kiertue saapui Tampereen Pakkahuoneelle syyskuisena torstaina. Erityistä mielenkiintoa esiintymiseen toi tieto siitä, että yhtyeen pitkäaikainen laulajatar tai oikeastaan murisijatar Angela Gossow oli jättänyt keulahahmon tehtävät ja siirtynyt toimiston puolelle. Hänen tonttinsa peri The Agonist -yhtyeestä tuttu Alissa White-Gluz.

Arch Enemy julkaisi kesäkuussa tuoreimman albuminsa, jolla äänessä on jo White-Gluz. Laulajanvaihdos tuntui tehneen bändille hyvää, sillä War Eternal potkii perin energisesti. On helppo kuvitella, että biisit toimivat myös livenä, joten hyviin asemiin ja aistit auki.

Lämppärinä toimineen Insomniumin (kuvissa yllä) hoidettua osuutensa illan pääaktin keikka alkoi uudelta levyltä tutulla Tempore Nihil Sanat (Prelude in F minor) -introlla. Ehkä hieman yllättäen yhtye oli kuitenkin päättänyt säästellä tuoreen albumin materiaalia. Nimikkoraita War Eternal, melodisempi You Will Know My Name ja As the Pages Burn mahtuivat mukaan, mutta loput jäivät rannalle.

En ole nähnyt Arch Enemyä aiemmin, joten on mahdotonta tehdä vertailua Gossowin ja White-Gluzin välillä. Sen sijaan on helppo todeta, että siniseksi hiuksensa värjännyt rääkyjä hoiteli sekä vanhemmat (mm. Dead Eyes See No Future, My Apocalypse ja Under Black Flags We March) että uudemmat biisit kivuttomasti ja osasi ottaa siinä sivussa yleisönsä. Kontrasti habituksen ja äänen välillä on melkoinen, mutta siihen on Arch Enemyn kohdalla jo totuttu.

Yhtyeen lavaesiintymisen lisäksi visuaalista ärsykettä tarjosivat myös lavan sivussa olevan screenit. Kuvasto oli vähemmän yllättävää: sotaa, liekkejä, kapinaa, kuolemaa ja lauluista tuttuja iskulauseita, jotka yksinkertaisuudessaan ja muusta yhteydestä irrotettuna tuntuivat hieman latteilta. Yhtä kaikki, visuaalit sopivat teemaan ja toivat pienen mukavan lisän esiintymiseen.

Arch Enemyn tykitys kävisi helposti puuduttavaksi, ellei mukana olisi myös melodiaa kitaroissa – laulusta sitä on turha juurikaan etsiä. Tuplabasareiden lisäksi yhtye osaa myös varioida tempoa, mikä osaltaan auttaa pitämään yllä mielenkiintoa ja korostamaan rankempia osuuksia.

Pakkahuone ei ollut aivan loppuunmyyty, mutta yleisöä riitti sankkalukuisesti. Muutamaan otteeseen nyrkkiä puiva massa muuttui ympyrää kiertäväksi pitiksi, mutta arki taisi viedä aivan terävimmän terän hulinalta. Tunnelma oli silti kohdallaan, ja kahden encoren jälkeen kotiin päin valuneiden ihmisten kasvoilta saattoi aistia tyytyväisyyden.

Teksti, Jukka Kastinen
Kuvat, Olli Koikkalainen