Apulanta: Kaikki kolmesta pahasta – tuttua tavaraa tuoreella otteella

Apulannan yhdestoista albumi katkaisee bändin toistaiseksi pisimmän levytauon, sillä Kuutio (kuinka aurinko voitettiin) julkaistiin jo loppuvuodesta 2008. Uransa 90-luvun puolivälissä aloittanut ryhmä ehti jo matkan varrella unohtaa punk-juurensa lähes kokonaan, mutta viimeisen parin kiekon aikana bändi on ottanut tietoisia askeleita kohti lähtöpistettään.

Sama suuntaus jatkuu edelleen ja normaalia pidempi levyjen väli on vain terävöittänyt Toni Wirtasen sävellyskynää. Tuttuun tapaan kahdentoista kappaleen joukossa on monta sinkkuehdokasta, joista periaatteessa voi löytyä useampikin listaykkönen. Soundia on modernisoitu jälleen kevyesti, mutta levyä ei silti tarvitse kuunnella montaakaan sekuntia, kun käy jo selväksi kenen tuotoksesta on kyse. Rakennuspalikat ovat siis niitä vanhoja tuttuja, mutta Wirtanen osaa edelleen kierrättää kolmen soinnun osasia siten, että jälki on aina vaan tuoretta.

Avauksena kuultava Zombeja! hämää kuulijaa ovelasti, sillä nopean punkrallin ramonesmainen rallaus toistuu vasta päätöksenä kuultavassa Vääryyttä!!1!–sivalluksessa. Näiden räväköiden päätyjen välissä kuullaan sitten vähän kaikkea. Katraan kummallisin numero on eittämättä Paaso, jonka wagneriaaninen torvi- ja jousi-kohottelu hämmentää pompöösillä tuomiollaan ja suomalaisen sielunmaiseman synkkyyttä luotaavilla lyriikoillaan. Toista äärilaitaa edustaa PMMP:n Miran kanssa esitetty Paju, jonka heleä unelmapoppailu hämmentää herkässä kauneudessaan. Onko tämä tosiaan sama levy, jonka alussa paettiin raivopäisiä zombeja?

Apulannan yhdestoista albumi on kummallinen ja ristiriitainen tapaus. Bändin paletti tahtoo hajota tyylillisesti turhan moneen suuntaan, mutta samaan aikaan tämä rikkaus on kiekon merkittävin vahvuus. Wirtanen kierrättää monissa kappaleissa itseään häikäilemättömästi, mutta tuttuudestaan huolimatta biisit tarttuvat nopeasti ja jäävät soimaan päähän. Teksteihin on saatu voimaa parisuhdeongelmista, mutta seassa on myös jotain uutta. Aika kulkee eteenpäin ja Wirtanenkin toteaa nyt pelkonsa olevan se, että ”joskus vielä oon katkera, vanha ja yksin”.

En lähde nostamaan tuoretta albumia bändin parhaaksi, mutta se sijoittuu selvästi sinne laadukkaampaan kolmannekseen. Kiekko osoittaa myös kiistatta, että Apulannalla riittää tilausta ja sanottavaa vielä 10-luvullakin.

4/5

Mahdollisesti jotain samankaltaista