Anathema ei saanut sydäntä pamppailemaan kuin hetkittäin – Alcest sen sijaan säväytti intiimissä klubimiljöössä

Anathema & Alcest
Klubi, Tampere
8.11.2017

Brittiläinen Anathema on käynyt läpi useamman muodonmuuutoksen. Muutaman levyn kestänyt doom-vaihe taittui 90-luvun loppupuolella progehtavan rockin ilosanomaksi. Tästä ajanjaksosta jäävät historiaan etenkin mainiot Alternative 4, Judgement ja A Fine Day to Exit -albumit. A Natural Disaster oli taas askel kohti seesteisempiä sävyjä – joskin silti vielä kelpo levy.

We’re Here Because We’re Herestä alkaen yhtyeen tuotokset on ollut kiusallisen helppo ohittaa olankohautuksin. The Optimistin kohdalla kiinnostus kuitenkin heräsi uudestaan. Albumi on saanut inspiraationsa A Fine Day to Exitin kansikuvasta: mitä tapahtui miehelle ja autolle?

Muutamien levypyöräytysten jälkeen oli aika ottaa suunta kohti Klubia ja testata uudet biisit livenä.

Alcest

Alcest, Klubi, Tampere, Finland, 8.11.2017. Photo: Olli Koikkalainen

Ennen Anathemaa lavalle astui Alcest. Black metallin ja shoegazingin yhdistävä eli toisin sanottuna post-rockilta tai post-metallilta kuulostava ranskalaisvieras paiskoi settinsä läpi Anathemaa selvästi raskaammalla otteella.

Bändi ei ehkä huokunut karismaa, mutta yhtä kaikki musiikki toimi hikisellä rokkiklubilla mallikkaasti. Solisti Neigen rääynnöissä oli tarvittavaa voimaa, mutta muut lauluosuudet jäivät vaisuiksi, osin kenties miksauksen vuoksi. Bändi olikin parhaimmilaan, kun se antoi musiikkinsa vyöryä täydellä voimalla ja mahdollisimman raakana.

Huom! Pienet kuvat saa suuremmiksi klikkaamalla niiden päällä.

Anathema

Anathema, Klubi, Tampere, Finland, 8.11.2017. Photo: Olli Koikkalainen

Jotain Anatheman suosiosta kertoo, että Klubi oli myyty loppuun jo viikkoja ennen keikkapäivää. Kompakti tila ja intiimi tunnelma takasivat omalta osaltaan täydelliset puitteet illalle.

Ilta alkoi odotetusti uuden materiaalin merkeissä. Instrumentaali San Francisco soljui levyltä tuttuun tyyliin, muttei paljastanut enempää illan kulusta tai yhtyeen vireestä. Keikan puolivälissä iski pelko: takana oli jo muutama The Optimist -levyn raita ja muuta uudempaa tuotantoa, eikä vilunväreistä tai koholle nousevista ihokarvoista ollut tietoakaan – onko eräs suosikkiyhtyeistäni menettänyt lopullisesti teränsä.

Musiikki ja keikkatilanne jos mikä on subjektiivinen kokemus. Objektiivisesti katsottuna bändi esitti biisinsä moitteettomasti ja yleisö eli hyvin mukana. Konkarit osaavat kyllä hoitaa hommansa, ja Vincent Cavanaghin ohella laulusta vastaava Lee Douglas osaa tulkita biisit ammattimaisesti. Mutta innostus ei tarttunut; se ei saanut jalkaa tamppaamaan tai sydäntä pamppailemaan kuin hetkellisesti.

Keikan kohokohdat kuultiin setin lopussa ja encoressa. Vokooderi-laululla vedetty junnaava Closer kasvoi loppua kohden pienimuotoiseksi myrskyksi. Myös uuden levyn Springfield osoitti toimivuutensa. Lyhyen Pink Floyd -lainailun jälkeen kuultiin illan ainoa 1990-luvun kappale, Fragile Dreams, joka sai samalla illan innostuneimman vastaanoton.

Kappaleesta ja samalla keikan päätöksestä innostuivat myös yhtyeen jäsenet – tai ainakin osa heistä. Danny Cavanagh irrotteli ja hakkasi kitaraansa vapautuneesti ja hymyssä suin. Koko illan etäiseltä vaikuttanut Vincent Cavanagh sen sijaan hoiti oman osuutensa ilmeettömästi ja poistui saman tien takahuoneeseen jättäen loput bändistä kiittämään yleisöä What a Wonderful Worldin soidessa taustalla.

Teksti, Jukka Kastinen
Kuvat, Olli Koikkalainen