Alanko ja sen veli Ilosaaressa

Muutama vuosi sitten joko Ismo Alangolta tai Jukka Ormalta (en muista kummalta) kysyttiin jossain musiikkilehdessä (en muista missä) Sielun Veljien mahdollisesta comeback-keikasta. Vastaus oli, että sellainen soitetaan vasta rumpali Affe Forsmanin 100-vuotisjuhlissa. Nyt kulttiyhtye päätti kuitenkin nousta Ilosaarirockin esiintymislavalle, vaikka Forsman on vasta 59. Ilosaarirock taas täytti 40 vuotta, joten yhteenlaskettunahan noista tulee 99 eli melkein sata vuotta. Tai jotain…

Ismo. Kuva: Jaana Lehtonen

Ismo. Kuva: Jaana Lehtonen

En ehtinyt nähdä Sielun Veljiä livenä bändin varsinaisena toiminta-aikana, eikä moista taiderock-metelöintiä olisi alle 10-vuotiaana varmaan osannut arvostaakaan. Ismo Alanko -fanitus on kuitenkin kestänyt koko aikuisiän, ja herran projekteista kaikkein eniten arvostan juuri Siekkareita. Yhtyettä, johon tiivistyi suomirock-genressä poikkeuksellinen luova hulluus ja tinkimättömyys, ja jonka musiikissa yhdistyvät ainutlaatuisesti räkäinen punk-henki, huumeinen hulluttelu sekä kertalaakista tarttuvat hittimelodiat.

Kuvani Sielun Veljistä jonkinlaisena äärimmäisyyksien bändinä johti siihen, että myös odotukset Ilosaarirockin keikkaa kohtaan olivat äärimmäisiä. Odotin hurmoksellista, orgastista ja hypnoottisen hikistä alkuräjähdystä – tai vaihtoehtoisesti totaalista katastrofia: keski-iän ohittaneiden, kaljamahaisten reinotossujen väsynyttä läpsyttelyä.

No, jälkimmäistä vaihtoehtoa ei festivaalin lauantai-illassa nähty, mutta ei toisaalta ensimmäistäkään, vaan yksinkertaisesti hieno bändikeikka. Punahilkka-näytelmiä tai muuta sekoilua settiin ei kuulunut: oheistoiminta jäi alun lyhyeen varjoperformanssiin, jolla muistutettiin valomies Hannu Viholaisen tärkeydestä bändille.  Sielun Veljet oli vuonna 2011 vetreä ja innostuneelta vaikuttanut rock-yhtye, joka soitti tiukasti ja varmaotteisesti.

Jukka ja Ismo. Kuva: Jaana Lehtonen

Jukka ja Ismo. Kuva: Jaana Lehtonen

Setti alkoi Lapsilla, minkä jälkeen kuultiin keskinkertainen uutuuskappale Nukkuva hirviö. Mutta sen jälkeen innostumiselta ei enää voinut välttyä, kun loistobiisit tykittivät tiensä korvakäytäviin yksi toisensa jälkeen. On mulla unelma ja Kansallispäivä… jumalauta, olin kuuntelemassa Sielun Veljiä soittamassa näitä kappaleita livenä, ihan oikeasti! Muukin yleisö vaikutti tyytyväiseltä näkemäänsä, vaikkei mitään kollektiivista huippuhurmosta aivan syntynytkään. Yli 20 biisiä käsittänyt show loppui Huda huda -coveriin ja perinteisiin ilotulituksiin. Luontoäitikin taisi seurata keikkaa tiiviisti, sillä sade alkoi täsmälleen esityksen päätyttyä eikä hetkeäkään aiemmin.

Hyvä kokemus siis. Voihan sitä vieläkin pohdiskella, että millainen Sielun Veljien paluukeikka olisi voinut olla. Mutta olen silti tyytyväinen, että se oli millainen oli.

Niin, ja olihan Ilosaarirockissa toinenkin Alanko – ei se klassinen huilisti, vaan Ilkka. Sunnuntain päätösbändinä nähtiin siis Neljän Ruusun paluukeikka. Mitä siitä nyt oikein sanoisi? Ilkan sooloseikkailut elektrapopin ja swing-musiikin parissa lienee parempi vaieta kuoliaaksi, mutta Neljän Ruusun kanssa mies oli selvästi taas elementissään. Lavalla sinkoillut Ile ei kuitenkaan saanut yleisöä liekkeihin. Olin aistivinani jopa jonkinlaista yleistä vaivautuneisuutta, vai johtuiko se vain omasta asenteestani yhtyettä kohtaan… Liikaa energiaa -lopetusbiisin sävelten häivyttyä fiilis oli lähinnä että jaahas, näinkö se juhlavuotta viettänyt festivaali sitten loppui.

Ainakin 4R-hitti Loving the Alienin olisi ehdottomasti pitänyt kuulua settiin.

Muuta aiheeseen liittyvää