Älä unohda näitä levyjä – osa 5

Ensimmäinen vuosikymmen 2000-lukua on takana ja joka puolella listataan vuosikymmenen parhaita levyjä. Päätimme ottaa hieman erilaisen lähestymistavan tällaiseen muisteluun. Listaamme levyjä, jotka ovat erinomaisuudestaan huolimatta jääneet liian väheiselle huomiolle.

Viidennessä osassa esitellään nipullinen elektroniseen musiikkiin keskittyviä albumeja. Muista myös kuunnella Radio Noisen puolelta Kuningaskerho-ohjelma, jossa soitetaan osa näistä listatuista artisteista ja muita elektronisia  klassikoita. Kuuntele ohjelma tästä!

Chrome Hoof – Pre-Emptive False Rapture (2007, Tom Sundberg)

chromehoof1Brittikollektiivi Chrome Hoofiin yhdistetään useasti tagline ”puuttuva linkki doomin ja discon välillä”. Eli häh? ”Häh” lieneekin varsin monelle luonteva reaktio kun ensimmäinen pyörähdyskerta Cathedral-basisti Leo Smeen ja tämän Milo-veljensä johtaman kaapuseurakunnan kakkoslevyä on takana. Jokainen biisi on käytännössä oma lukunsa, värikkään tyyliviuhkan kattaessa kaiken menevästä bilefunkista urkupainotteisen sirkusjazzhulluttelun kautta aina kymmenenminuuttisiin, Magman intensiivisyyteen kurottaviin progeiluhin ja örinöin varustettuihin doom-junnauksiin. Silti kaikessa on oma bassopulssiin ja grooveen nojaava, friikki logiikkansa. Pre-Emptive False Rapture on 2000-luvun erikoislaatuisimpia ja parhaimpia levyjä, mutta ei minkään ”hörhöaspektin” takia, vaan siksi, että se sisältää alusta loppuun loistavaa viihdyttävyyden ja haastavuuden nerokkaasti yhteennaittavaa rytmimusiikkia.

Venetian Snares – Rossz Csillag Allat Született (2005, Juuso Koistinen)

venetiansnaresVenetian Snaresin Rossz Csillag Allat Született on elektronisen musiikin virstanpylväs. Se kyseenalaistaa jaon korkea- ja populaarikulttuuriin. Se tekee selvää klassisen että populaarimusiikin rajapylväistä. Breakcoren rumpuinferno ja muun muassa Bartokilta samplatut viulut luovat äärimmäisen yhdistelmän, jonka yhteensaattaminen kertoo omiaan Aaron Funkin tuottajaosaamisesta. Rossz Csillag Allat Született syöksyy eteerisestä viuluosiosta tai tahdikkaasta pianosta ylinopeaan, ihmisen käsityskykyä stressaavaan tahtilajien infernoon onnistuen olemaan kuitenkin ihastuttavan koukuttavaa ilman pakan leviämistä käsiin. Venetian Snaresin Rossz Csillag Allat Született on niin hyvä levytys, että sen voi huolettaa nostaa samplaamiensa klassisen mestariteosten viereen.

Luomuhappo – Pog-O-Matic Pogómen 30 000 (2004, Juuso Koistinen)

Suomi on psykedeelisen trancen eli psytrancen kärkimaita, vaikka suosio on jäänyt pienille piireille tai ulkomaille. Jonkin verran oman harrastajakuntansa ulkopuoleltakin kuulijaa löytänyt Luomuhappo kristallisoi toiselle albumilleen Pog-O-Matic Pogómen 30 000:lle suomisaundin (vapaamuotoisempi psytrancen alagenre) parhaat puolet – kappaleet ovat reikäpäisiä kuin edam ikään, vaikutteiden yltäessä goa-trancesta dubiin. Pohjatyö basson ja rumpukomppien kanssa on tehty huolella päälle ladottujen efektien ollessa kaikkea muuta kuin geneeristä – Pog-O-Matic Pogómen 30 000:sta on Abletonin presetit kaukana. Välillä kappaleiden laskoksista pilkistää myös akustinen kitara, joka tuo sopivan määrän orgaanisuutta ja vastapainoa muuten täysin elektroniseen musiikkiin. Vaikka genre itsessään kuulostaa oudolta, kannattaa Luomuhappoon silti tutustua, sillä kappaleet ovat monimutkaisuudessaan yksinkertaisen iskeviä ja hauskoja.

Noisen arvostelu

Burial – Untrue (2007, Juuso Koistinen)

burialDubstepin alle jotakuinkin luokiteltava Untrue on elektronisen musiikin moderni klassikko. Levy ei ole ”unohdettu”, sen kuuntelijakunta kuitenkin rajoittuu turhan herkästi genrerajojensa sisälle, vaikka levy ei näitä kumarra. Synkopoidut iskut, sattumanvaraisilta kuulostavat samplet sekä vahvasti muokatut ja venytetyt laulut saavat Untruen kuulostamaan kauttaaltaan vinoutuneelta. Aivan kuin rikkinäinen rumpukone yrittäisi vaivoin pysyä perässä edellä viipottavaa sekvenssiä. Untrue huokuu melankoliaa, vaikkakin laulun alta löytyy naivistisen tunteikkaita sanoituksenpätkiä. Untrue on nykyihmisen elämää, hektisyyden turhuutta ja sivulle sysättyjä tunteita. Untrue on testamentti 2000-luvun ihmisen elämästä.

The Flashbulb – Soundtrack for a Vacant Life (2008, Juuso Koistinen)

lightbulb-sountrack_to_a_vacant_life_coverAmerikkalainen Benn Jordan on tehnyt musiikkia monella nimikkeellä ja moneen tarkoitukseen. Eniten täysosumia mies on kerännyt The Flashbulb -nimellä. Soundtrack for a Vacant Life on The Flashbulbin hienoista levytyksistä parhain ja kunnianhimoisin – levy on elämä mikrokoossa. Soundtrack for a Vacant Life on Jordanin elämänkerrallinen teos, jonka voi helposti samaistaa elämään ylipäätänsä. Levyllä etsitään itseään, löydetään se, unohdetaan. Levy on hektinen ja rento. Levy on metallia, ambienttia, IDM:ää ja klassista. Jokainen 31 melko lyhyestä kappaleesta eroavat lähes täydellisesti toisistaan soljuen kuitenkin hämmästyttävän hyvin yhteen. Soundtrack for a Vacant Life onnistuu sisäistämään jotain hyvin oleellista elämästä sen kaikessa monipuolisuudessaan.

Cannibal Ox – Cold Vein (2001, Olli Ripatti)

cannbaloxKaiken voisi sanoa lähteneen Funcrusher Plus -levystä. El-P, Mr. Len ja Big Juss, eli tuttavallisemmin Company Flow, osoittivat jo 90-luvun alussa selkeää pyrkimystä irtautua musiikillisesti sen hetkisestä hiphop-liikkeestä. Asbractit aiheet, niukat ja kolkot taustat olivat pitkälti muuta, kuin mihin East-West-tyylijakoon tottuneet olivat kuulleet. Ilmiö olisi helposti voinut jäädä pienen porukan piiriin, mutta seuraavat levyt kuten ilmiömäinen instrumentaalilevy Little Johnny From The Hospitul ja El-P huikeat soololevyt vievät miehen tyylin eteenpäin ja yli normaalien hiphopin rajojen. Laajentaessaan tuotantoaan muillekin artisteille saatiin aikaiseksi yksi modernin puhemusiikin klassikoista. Levyn hienoa antia on se, että sitä voi kuunnella useammalta kantilta. Kaksikko Vast Aire ja Vordul Mega ovat sen tason lyyrikoita, että levy toimii jo verbaalisena taidonnäytteenä. Toisaalta kiintopisteeksi voi ottaa levyn tuotannon, joka on samaan aikaan sekä kolkko ja askeettinen, että monitasoinen ja yllättävä. Voisikin sanoa, että kumpikaan ei ole tässä pääosassa, vaan koko levy on ehkä hiukan kliseisestikin osiensa summa.

Bottin – Horror Disco (2009, Olli Ripatti)

bottin-horrordisco200Italialaisen Bottinin musiikki on raikas tuulahdus menneiltä vuosilta, jolloin italodisco oli pääosin muutakin kuin camp-arvon omaavaa hauskuutusmusiikkia. Bottinin synkät melodiakuljetukset istuvat oivallisesti muuten tutunkuuloiseen, joskin hiukan hidastettuun italoon. On vaikea sanoa, kuinka paljon miehen musiikissa kuuluu itseironia, mutta mistään vitsistä on silti vaikea puhua. Miehen sävellyskynä on samaan aikaan monipuolinen ja säästeliäs. Kappaleiden rakenne päästää helpolla, mutta tarkkaan kuunnellessa pieniä nyansseja alkaa löytyä enemmän kuin aluksi olisi uskonutkaan. Hieno osoitus siitä, että nykyään helposti hupimusiikkina pidetystä genrestä voi löytää rakennuspalikoita, joiden päälle rakentaa nykyaikaista, mutta juuriaan hienovaraisesti kunnioittavaa musiikkia.

Justice – Cross (2007, Olli Ripatti)

justicecrossRanska-electro, blogihouse, electrohouse. Rakkaalla lapsella on monta nimeä. Surisevista bassoista, rankalla kädellä annostellusta sidechainista ja – yllätys yllätys – pienten levy-yhtiöiden dominoiva musiikkigenre lähti monen mielestä varsinaisesti liikkeelle Justicen Waters of Nazareth -platan myötä. Samalla Ed Bangerista tuli lopullisesti yksi nykyaikaisen tanssimusiikin suunnannäyttäjistä. Hyvin raa’an tuotantonsa ja eri tyylien yhdistelyllä Justice loin levyn, joka ei ole vain sen hetken tuotos, levy, joka avasi pelin, mutta jäi sen jälkeen uusien tulokkaiden varjoon. Ei, Cross seisoo edelleen vahvasti omilla jaloillaan ja sen esittelemä tyyli ja toteutus on vahvasta jäljittelystä huolimatta jäänyt sangen uniikiksi tapaukseksi.

Mahdollisesti jotain samankaltaista