Älä unohda näitä levyjä – osa 2

Ensimmäinen vuosikymmen 2000-lukua on takana ja joka puolella listataan vuosikymmenen parhaita levyjä. Päätimme ottaa hieman erilaisen lähestymistavan tällaiseen muisteluun. Listaamme levyjä, jotka ovat erinomaisuudestaan huolimatta jääneet liian väheiselle huomiolle.

Toisessa osassa 12  kotimaista rock-tuotosta. Muista myös kuunnella Radio Noisen puolelta tätä listausta vastaava ohjelma, jossa soitetaan kappale jokaiselta listatulta albumilta. Kuuntele ohjelma tästä!

Ruotomieli – Delta City (2007, Jarkko Veijalainen)

Ruotomielestä on jäänyt aiemmin mieleen hivenen päämäärätön hippiprogen ja rockin yhdistelmä.  Delta Cityllä bändistä kuoriutui täysiverinen rock-ryhmä, josta löytyy edelleen reilusti särmää. Ruotomieli sekoittaa onnistuneesti amerikkalaisen rock-perinteen hienoimmat hetket pohjoiseen melankoliaan. Vaikka raidat ovat pitkiä, turhalta toistolta vältytään. Kappaleet kasvavat teoksiksi, joissa yksikään nuotti, kitaravingahdus tai feedback ei ole turhaa.  Delta City ei ole teema-albumi, vaikka useasta kappaleesta piirtyy kuva paheellisesta kaupungista, jossa rock on vielä arvossaan.  Pyhä rock pistää sinut polvilleen. Ole Valmis, sillä Ruotomieli soittaa sitä paremmin Delta Cityllä kuin kukaan muu näillä leveyspiireillä.

Noisen arvostelu

Jolly Jumpers – Mobile Babylon (2006, Jarkko Veijalainen)

Jolly Jumpers ehti lähes 30-vuoden merkkipaaluun, kunnes bändi laittoi soittopelit pussiin joulukuussa 2009. Eräs Suomen pitkäikäisimmistä yhtyeistä soitti tinkimättömästi omaa tundrabluesiaan, jonka tavaramerkki oli pistämättömän kova yhteissoitto ja uljaat sävellykset. Yhtyeen uran kovin merkkipaalun Mobile Babylonin lähes jokainen kappale kuulostaa hitiltä, genressä jossa viimeksi hittejä on tehty 60-luvulla. Mobile Babylon on täydellisen sekoitus amerikkalaista perinnemusiikkia, jossa folk, americana, blues ja country lyövät kättä pohjoisella jääräpäisyydellä.

Noisen arvostelu

Honey B And The T-Bones – Terrifying Stories From T-Bone Town (2005, Aki Kuosmanen)

Useamman vuoden levytystauon jälkeen Honey B & The T-Bones teki paluun perinteiseen bluesrockin pariin tällä albumilla. 90-luvun konesoundikokeilut loistavat poissaolollaan ja niiden sijaan levyn yhdeksi kantavaksi elementiksi – Aija B. Puurtisen sielukkaan tulkinnan lisäksi – muodostuu Esa Kuloniemen tyylikäs kitarointi. Vaikka levyn keskipisteenä onkin rappeutunut ja ennen kaikkea vaarallinen kaupunki, ei matkaa vanhalle kunnon blues-rämeelle ole kuin kivenheitto. Levyn kappaleista totutusti löytyy kovereita, mutta ennenkaikkea yhtyeen uudet sävelmät ovat silkkaa timanttia. Perusaineksilla voidaan edelleen tehdä juurevaa musiikkia osaavissa käsissä. Tämä on siitä todiste!

Noisen arvostelu

Branded Women – Velvet Hours – Stolen Moments (2004, Juha Luomala / Jarkko Veijalainen)

Branded Womenin debyytti herätti kriitikot ylisanoihin  ja haikea mestariteos Something To Hold On -kappale oli ehdolla vuoden biisiksi ja videoksi. Yhtye vaimennettiin unohduksiin vaikealla toisella levyllä ja koko bändi pantiin telakalle yleisen mielenkiinnon lopahtaessa, sekä yleisön, että bändin toimesta. Perin tutusta kaavasta huolimatta, yhtyeen debyytti on edelleen tyylipuhdas yhdistelmä menneiden vuosikymmenien parhaita puolia. Velvet Hours – Stolen Moments  on täynnä ikimuistoisen kuuloisia melodioita, surumielistä kaipuuta mutta myös toiveikkuutta. Aika näyttää toistaako historia itseään Salla “Day” Kiehelän uuden vieläkin hehkutetumman Them Bird Things -yhtyeen kautta.

Noisen arvostelu

Balls – Skinny Dipping (2001, Jarkko Veijalainen)

balls-skinny Balls oli aina vain “se lupaava yhtye”, jonka studiosessioita leimasivat oudot kokeilut. Skinny Dipping -albumilla bändi vihdoin keskittyi olennaiseen. Tuloksena syntyi kotimaisen bluesrockin harvinainen klassikko, jonka kirkkaimpina helminä loistavat soul-klassiko I Can’t Get Next To You, herkkä Rosebud ja räväkkä Deeptalker, sekä aivan turhaan piilobiisiksi tungettu nimetön joulujaulu. Levyllä yhtyeen salainen aseen Marjo Leinosen ääni oli kehittynyt entisestään ja tämän albumin myötä hänen kuoriutui suomen väkevimpiä naisartisteja. Pitää muistaa, että 90-luvulla naisrokkarit olivat vielä vain outoja lintuja ja Marjo sai varmasti osansa turhasta loanheitosta. Balls on tämän albumin jälkeen elänyt outoa on/off -elämää, mutta on edelleen elossa luvaten uutta albumia vuonna 2010, vaikka yhtyeen kantavavoima Tipi Järvinen poistui taivaalliseen all-starsiin 2007.

Daddy Giljoteen – Once They Called Me A Prodigy (2007, Tero Kallio)

Kuten jo edellä listatuista levyistä voi huomata 2000-luvun alku oli hienoa aikaa blues-rockista kiinnostuneille. Nyt jo edesmennyt helsinkiläinen Daddy Giljoteen määritteli itsensä action-bluesiksi, mikä kuvaa hyvin bändin soundia, jossa yhdistyy nimenomaan action rock amerikkalaiseen perinteiseen bluesiin ja vaikka rockabillyyn. Lyhyen mutta kaksi loistavaa levyä sisältäneen uran kliimaksi koettiin kyllä jo debyyttialbumilla (joidenkin mielestä varmasti jo ensimmäisen promonkin kohdalla). Noisen arvioissakin sanotaan seuraavaa: “Varoitus: tämä “arvostelu” koostuu 99,9-prosenttisesti kehuista” ja “Pistän Juhoa paremmaksi. Tämä arvio koostuu 100-prosenttisesti kehuista”. Once They Called Me a Prodigy on kokonaisuutena tasapainoinen ja juuri sopivan rosoisesti etenevät humorisistisestikin kantaaottavat bluesrock-rallit yksinkertaisesti pakottavat nyökyttelemään mukana.

Noisen arvostelu

The Scaramangas – Don’t Follow The Weak (2007, Jarkko Veijalainen)

scaramangas-weak

The Scaramangasin debyytti oli vuoden 2005 kohutuimpia kotimaisia uutuuksia. Kakkosalbumillaan bändi kehitti tyyliään entisestään psykedeelisen 60-luvun suuntaan ala Syd Barrett. Avausraita Exit Earth on kuin kadonnut Pink Floyd -klassikko ja sinkkuraita Let’s Talk About It tarttuu edelleen kuin hyönteinen kärpäspaperiin. Times Will Change ja monet muut raidat puolestaan kumartavat The Coralin popularisoimalle folk-psykedelialle.  Yhtyeen tuotantoa leimaa komeat lauluharmoniat, tarttuvat koukut, monipuoliset sovitukset ja iskevä tuotanto: näistä aineksista hyviä popalbumeita on tavattu kasata kautta aikain. Myös tämän bändin into on laantunut, mutta tämä klassikko jää varmasti elämään.

Pepe Deluxé – Spare Time Machine (2007, Juuso Koistinen)

scaramangas-weakSuomalaisille lähinnä Pepe Jeansin ja JC:n muinoisista mainoksista tuttu Pepe Deluxé on vuoden 1999 menestyksekkään debyyttinsä Super Soundin jälkeen julkaissut toinen toistaan parempia tuotoksia. Yhtye onnistui tiivistämään soundinsa lähes täydellisesti vuonna 2007 julkaistulla Spare Time Machinella. Levy karisti pois aikaisempia julkaisuja riesanneet fillerit jättäen jäljelle yhdeksän erinomaista kappaletta. Genrerajoja suruttomasti murskaava levy on hymysuista punkkia, psykedeelistä progea sekä 70-luvun funkkia. Seuraavalla minuutilla se on jo aivan kaikkea muuta. Ehkäpä juuri siksi suurin yleisö ei ole Pepéen varsinkaan Suomessa tarttunut; onhan se toki vaikeaa, jos yhtye ei olekaan tasan rock, hip-hop tai metal. Harmillista sinänsä, sillä näin hauskaa ja omaperäistä musiikkia ei Suomesta paljoa löydy.

Noisen arvostelu

Electric Monk – Hair of the Dog (2007, Jarkko Veijalainen)

electricmonk-hotd Yhtyeen demoja arvioitiin Noisessa mm. näillä sanoin “Electric Monk soittaa musiikkia, jolle on vaikea antaa tarkempaa määritelmää. Puolipsykedeelistä retrorokkia?” – Juho typpö. “Välillä rullaavan punkrokin sekaisissa fiiliksissä varhaisen Captain Beefheartin hienoisesti maustamana” – JP Ronkainen. Omasta mielestäni Electric Monk ammettaa musiikkiaan samasta suosta, josta legendaariset brittibändit, The Who etunessä loivat amerikkalaisen rock-perinteen uusiksi 60-luvulla. Tällä haavaa ainoalla albumillaan nämä jätkät tietävät tarkkaan mitä he tekevät ja osaavat skulata pirun tanakasti. This is only raw and simple rock ‘n’ roll, but I like it. A lot!

Soulstab – Primitive Communication (2008, Jarkko Veijalainen)

Soulstab herätti reilusti kiinnostusta demoillaan, kunnes bändi unohdettiin ja tuomittiin Noisen arviossa tämän debyyttilevyn myötä. Soulstab ei ole maailman tyylikkäin bändi, mutta bändi on kivenkova bileryhmä. Keikkojen myötä myös tämän levyn arvostus nousi toiselle tasolle. Hienoisen korneista teksteistä huolimatta Soulstabin debyytti kyntää edelleen riemukkaana bilerock-albumina.

Noisen arvostelu

Moses Hazy – Break It Down Or Shake It Loose (2007, Anne Salomäki / Jarkko Veijalainen)

Myös Moses Hazy pidetään ainoastaan livebändinä ja monet eivät ole vielä tutustuneet yhtyeen levytettyyn tuotantoon. Toisella albumillaan yhtye loihtii studiossa live-energian tavoittavan raivokkuuden ja iloittelun, johon mikään muu kotimainen bändi ei ole vielä pystynyt. Tästä lätystä tulee yksinkertaisesti aina äärettömän hyvälle tuulelle.  Kappaleissa on oivaltavia ratkaisuja, eikä niissä sorruta pakollisiin tavanomaisuuksiin. Lisäksi Moses Hazy on yksi harvoista kotimaisista ryhmistä, jotka naittavat onnistuneesti koskittimet ja saksofonin rämäkkään rock-ilotukseen.

Noisen arvostelu

Radiopuhelimet – Viisi tähteä (2007, Jarkko Veijalainen)

Legendaarinen jääräpäinen ja omalaatuinen Radiopuhelimet julkaisi vuonna 2007 uransa tarttuvimman levyn tinkimättä yhtään tutusta rujosta rock-jyystöstä. Albumin avaa ehkä tarttuvin Radiopuhelin-biisi ikinä. Kotiin! kertoo suomalaisen version spinaltapmaisesta paluusta keikkareissulta. Vähintään yhtä tarttuva on levyn nimiraita. Biisin voi liittää nykysuomen sanakirjaan synonyymina sanalla groove. RP:n rajumpaa puolta esittelee mm. vanha KTMK-raita Joskus olen leivonnainen ja levyn päättävä raivopurkaus Moottoriperse, joka lopuksi todistaa bändin nykykunnon: pitkästä aikaa, voi sanoa, homman olevan, todella hanskassa! Viisi tähteä -levyllä on vain yksi vika. Sen hemmetin ruma kansikuva!

Noisen arvostelu

Mahdollisesti jotain samankaltaista