Älä unohda näitä levyjä – osa 10

Ensimmäinen vuosikymmen 2000-lukua on takana ja joka puolella listataan vuosikymmenen parhaita levyjä. Päätimme ottaa hieman erilaisen lähestymistavan tällaiseen muisteluun. Listaamme levyjä, jotka ovat erinomaisuudestaan huolimatta jääneet liian väheiselle huomiolle.

Viimeissessä, kymmenennessä osassa esitellään 12 indie-albumia 2000-luvun alkuvuosilta. Muista myös kuunnella Radio Noisen puolelta Värinää -ohjelma, jossa soitetaan kappale jokaiselta listatulta albumilta. Kuuntele ohjelma tästä!

Fugazi – The Argument (2001, Tom Sundberg)

fugazi_argument_coverIndierockin ja DIY-toiminnan mallikvartetti Fugazi jättäytyi vuosituhannen alussa määrittelemättömän mittaiselle tauolle, mutta ehti sitä ennen julkaista vielä yhden albumin. Kun ajattelee bändin musiikillisesti siihenastista, hyvinkin vaikuttavaa diskografiaa on suorastaan käsittämätöntä että The Argument on niinkin vahva. Tämänhetkisessä mielentilassa se tuntuu jopa yhtyeen parhaimmalta. Albumi on täynnä nelikon tavaramerkkisoundia: detaljirikas, mutta silti vaivattomasti svengaava rytmiikka, indie- ja punk -perinteet risteyttävä rikkaan hälyisä kitarointi sekä tietysti Ian McKayen ja Guy Picciotton vuorottelevat, täysin erilaiset lauluäänet. Kun bändi The Argumentilla sovittaa vuosien varrella veitsenteräväksi hioutuneen tyylinsä oivaltavan monisävyisiin sävellyksiin syntyy jotain äärimmäisen upeaa. Kappaleissa on jännitteistä pidättyväisyyttä ja rakenteellista arvaamattomuutta ja melodioissa sekä tarttuvuutta että mietiskelevämpää melankoliaa. Ehdottomasti levy joka kasvaa kuuntelussa.

The Coral – The Coral (2002, Tom Sundberg)

the-coralTämä Liverpoolin kupeesta ponnistaneen viisikon debyytti on allekirjoittaneen valinta 2000-luvun parhaaksi levyksi. Se muodostaa omassa musiikkimaussani säännön vahvistavan poikkeuksen, sillä 60-70-luvulta ammentavat brittipopyhtyeet ovat aina olleet meikäläiselle sitä vihoviimeisintä EVVK-osastoa. The Coral on kuitenkin eri maata jo pelkästään vaikutteidensa tasolla. Yhtyeen musiikki on huomattavasti tyypillistä Beatles/Rolling Stones-lainailua kirjavampi sekoitus The Doorsin, Pink Floydin ja Loven kaltaisia psykedelisen aikakauden nimiä, Captain Beefheart -henkistä nyrjähtäneisyyttä ja eräänlaista ska-henkistä merimieshumppaa. Levyn kappaleet vaihtelevat tyyliltään melko lailla, mutta kaikkia yhdistää pettämätön popmelodian taju, sekopäisimmilläänkin punaisen langan säilyttävä sävellystyö ja James Skellyn (tällöin vasta 21-vuotias) vahvan karismaattinen, sekä väkevää sielukkuutta että veijarimaista innokkuutta sisältävä lauluääni, jota tukevat stemmoin muu yhtye. Albumi ei yksinkertaisesti sisällä yhtään huonoa esitystä ja on siinä määrin monipuolinen pakkaus ettei siihen tunnu kyllästyvän kahdeksan vuoden jatkuvan kuuntelunkaan jälkeen.

Joose Keskitalo – Joose Keskitalo ja Kolmas Maailmanpalo (2008, Juuso Koistinen)

joosekJoose Keskitalo julkaisi 2000-luvulla neljä erinomaista albumia, joista kaikkein kirkkain helmi on vuoden 2008 Joose Keskitalo ja Kolmas Maailmanpalo. Niinkin epäseksikkäältä pohjalta kuin kristillisestä virrenveisuusta ponnaavat sanoitukset sekoittuvat kuolemantäyteiseen inhorealismiin, mystiikkaan ja maanläheisyyteen. Bluesvetoinen bändityöskentely herättää Joosen sanailut eloon, rauhoittuen välillä akustisen ja äänen klassiseen yhdistelmään. Oli kappale mikä tahansa, Joose vie omaan vinksahtaneeseen maailmaansa. Kolmannen Maailmanpalon kappaleita ei tarvitse analysoida tai miettiä, niitä tunnustellaan ja niihin rakastutaan. Tämä jos mikä on erinomaisen säveltäjän ja lyyrikon merkki.

Noisen arvostelu

Fiona Apple – Extraordinary Machine (2005, Jarkko Veijalainen)

fiona appleSuomessa täysin tuntemattoman Fiona Applen kaksi ensimmäistä albumia tahkosivat miljoonamyyntejä ja rohmusivat Grammy-palkintoja. Tämän albumin kohdalla Fiona Apple yritettiin kammeta ulos levy-yhtiön diilistä, koska Extraordinary Machine -albumi vaikutti liian epäkaupalliselta. Onneksi se kuitenkin julkaistiin, koska se on taiteellisesti 2000-luvun parasta singer/songerwriter-naisrockia. Albumin sisältö on  kuin sekoitus Tori Amoksen ja Aimee Mannin parhaista puolista. Torin pianovetoisuus yhdistyy Aimeen herkkiin pop-kappaleisiin. Näihin artisteihin verrattuna Fionan omat aseet ovat hänen persoonallinen äänensä ja erittäin tarttuvat melodiat. Levyn tähtihetkistä voi mainita esim. 50-lukulaisella orkesterisovituksella ja marimballa säestetty nimikkoraita on lumoavan täydellinen kappale. Iskun tehokkuus on samaa luokkaa kuin Ismo Alanko Säätiön Pulu-albumilla. Videobiisi Not About Love puolestaan ihastuttaa erikoisella laulurytmityksellä ja voimakkaalla pianokiimalla. O’Sailor tuo vahvinten mieleen Torin, Get Him Back puolestaan Aimeen. Tymps (The Sick in the Head Song) -raidalla leikitellään usean klassisen kosketinsoittimen kanssa luoden raidalle vanhanaikaista tunnelmaa sekoitettuna nykyiseen soundimaailmaan. Extraordinary Machine on tasaisesti vuosien saatossa kasvanut klassikoksi omassa levy-hyllyssäni. Fiona on vihdoin aktivoitumassa ja uutta albumia on lupailtu varovasti tänä vuonna. Lue koko Noisen arvostelu.

Battles – Mirrored (2007, Jarkko Veijalainen)

battlesmirroredBattles on nelihenkinen bändi, joka ei kuulosta tippaakaan perinteiseltä bändiltä, vaan elektronisen musiikin riemuvoitolta. Soittajien taustat löytyyvät mm. Helmetistä, Tomahawkista ja Don Caballerosta. Kaupanpäälle pääsäveltäjä Tyondai Braxton on avantgarde-velho Anthony Braxtonin poika. Battlesia on yritetty lokeroida progesta, matikkarokkiin, mutta termi future funk on mielestäni osuvin termi kuvaamaan yhtyeen orgaanista rytmi-ilottelua. Samplevoittoisen laulun takia bändi jää hivenen kasvottomaksi. Tätä alleviivaa entisestään upeasti valaistu Tonto-video ja albumin peiliteemaa tukeva video Atlasista, joka toimi myös kesän 2007 epävirallisena pepunheiluttajana. Mirrored ei ole täydellinen kokonaisuus, mutta sen parhaimmat biisit saavat sinut väkisin liikkumaan tahtiinsa. Hypertaitava soittonelikko on myös luvannut työstää uuden albumin tänä vuonna.

Goldfrapp – Felt Moutain (2000, Jarkko Veijalainen)

feltmountain Alison Goldfrapp vieraili uransa alkutaipaleella mm. Trickyn ja Orbitalin levyillä, kunnes perusti Will Gregoryn kanssa nimeään kantavan duon. Gregory on puolestaan aiemmin työskennellyt mm. Peter Gabrielin, The Curen ja Portisheadin kanssa. Peri-englantilaisen parivaljakon ensimmäinen yhteinen hedelmä Felt Mountain siitettiin englannin maaseuden rauhassa, mutta lopputulos kuulostaa oodilta alppimaisemien kauneudelle.  Felt Mountain on ehdottomasti kokonaisvaltainen elämys, joka sekoittaa upeasti trip hop-, cabaret-, folk- ja elektroniseen-musiikkia kiehtovaksi paketiksi, joka varmasti toimisi elokuvan taustamusiikkina. Vaikka duon esikoisalbumi oli ehdolla voittaa arvostetun Mercury-palkinnon, se ei menestynyt kaupallisesti. Toisella albumillaan Goldfrapp hylkäsi kiehtovan äänimaisemaan siirtyen tasapainottelemaan kaupallisen elektronican ja popin maastossa. Neljän albumin ja usean hittikappaleen jälkeen odotan edelleen duon paluuta lumoavan debyyttialbumin maisemiin. Luultavasti turhaan. Felt Mountain on ainutlaatuinen elämys.

The Dead Science – Villainaire (2008, Tom Sundberg)

villainaireSeattlelainen The Dead Science on aikamoinen outolintu jota wikipedia-artikkelista poimittu ”kokeellinen pop” kuvaa ihan yhtä hyvin kuin mikä tahansa muu genrekonstruktio. Kolmannella Villainaire albumilla se on kuin perverssin pompöösi rokkiversio Xiu Xiu/Antony & The Johnsons/Final Fantasy-amalgaamista. Ja kun vielä änkeää jazzin jonnekin sinne väliin ovat katastrofin ainekset valmiina. Käsittämätöntä kyllä homma ei mene aivan läskiksi. Ennen kaikkea Villainairessa viehättää juuri sen oman mahdottomuutensa ylittävä omalaatuisuus. Sam Mickensin vibratovoittoisen ylidramaattinen laulu ajaisi missä tahansa muussa yhteydessä raivohulluuden partaalle, mutta tähän se sopii täydellisesti. Vaikka seassa on maanisia ylilyöntejä ja ihanan dementoitunutta improilua (Monster Island Czars) on sävellystyö kauttaaltaan hyvinkin johdonmukaista ja kappaleet sitä kautta yllättävänkin eheitä.

Godspeed You! Black Emperor – Lift Your Skinny Fists Like Antennas to Heaven (2000, Tom Sundberg)

liftyrskinnyfistsJos post-rockista on edes hitusen perillä, ei tämän lehdistökanssakäymistä vältelleen, poliittis-taiteellisesti tinkimättömän montrealilaiskollektiivin maamerkkialbumi voi olla vieras. Silti se tuntuu unohtuneen useimmista alkuvuoden ”best of 2000-luku” -listauksista, vaikka indie- ja vaihtoehtorock muuten oli vahvoilla. Ehkä yhtyeen vuodesta 2003 viettämä hiljaiselo on tehnyt hallaa kollektiiviselle muistille, sillä kymmenen vuotta sitten tämä tuplalevy esittäjineen muodosti ilmiön. Koko paketin läpikuuntelu vaatii pitkäjännitteisyyttä, sillä kollaasimaisesti, mutta johdonmukaisen draamallisesti yhteensoljuvista osioista koostuvat neljä pitkä raitaa vievät kukin yhden levynpuolikkaan. Haikean elokuvalliset tunnelmat verkkaisine kehittelyineen, myrskyävine crescendoineen ja hämmentävine puhepätkineen vetävät kuitenkin ennen pitkää mukaansa. Jousisoittajilla vahvistetun, tyypillisimmin yhdeksänhenkisen orkesterin soundi ja dynaaminen soitto etsii vertaistaan. Alkupuolen Gathering Storm ja toisesta sikermästä löytyvä World Police and Friendly Fire pakahduttavat intensiivisydellään ja intohimoisuudellaan kerta toisensa jälkeen.

Mogwai – Happy Songs for Happy People (2003, Tom Sundberg)

mogwai-happy_songs_for_happy_peopleGlasgowilaisen post rock –ryhmän ironisesti nimetty neljäs levy aaltoilee hitaasti, herkästi melankolian ja hämärän rajamailla. Genreen perehtyneillä ei ole vaikea uppoutua albumin rauhaisaan tunnelmaan. Se on masentuneiden sielujen Mekka, väsyneiden vaeltajien keidas, mutta samalla se on varmastikin käsittämättömyyden temppeli niille, jotka karttavat kaikkea epämääräistä taidefiilistelyä. Väitän kuitenkin, ettei Happy Songs for Happy People voi olla millään mittarilla katsottuna tylsä tai tekotaiteellinen levy. Se on emotionaalisesti rikas ja voimakkaan vivahteikas, suorastaan mykistävä kokonaisuus, jossa ei ole teennäisyyden häivääkään. Albumin kappaleet ovat yllättävänkin hallittuja kokonaisuuksia, joita tukee viimeistellyn monisävyinen äänimaailma efekteineen ja konemaalailuineen. Vain 8-minuuttinen Ratts of the Capital edustaa genreuskoisesti vellovaa, jamipohjaista poljentoa, joka oikeuttaa pitkän kestonsa mahtavalla, säröisesti rokkaavalla crescendolla.

Devendra Banhart – Rejoicing in the Hands (2004, Tom Sundberg)

db-rejoicingTeksasissa syntynyt, Venezuelassa lapsuutensa viettänyt folk-eksentrikko Devendra Banhart (s. 1981) pöllähti tietoisuuteni tämän toisen Michael Giran Young God-levymerkillä julkaistun albumin muodossa. Se oli rakkautta ensi kuulemalla. Vähintäänkin mielenkiintoisen lauluäänen ja -tyylin takia hämärän peittoon jäi sekä laulajan sukupuoli että ikä, mikä oli vieläkin vaikeammin pääteltävissä tätä edeltäneellä, lo-fi-suhinan dominoimalla Oh Me, Oh My:lla joka kuulosti joltain ullakolta löydetyltä ikivanhalta kansanäänitteeltä. Fragmentaariseen deltäjäänsä verrattuna Rejoicing in the Handsillä oli kuitenkin selkeä äänimaailma ja kappaleet olivat eheämpiä. Levyllä yhdistyvät henkeäsalpaavan kauniit melodiat, riisuttu soitanto, outsider-henkinen välittömyys ja vinksahtanut, hippimystiikkaa tihkuva tunnelma. Lopputuloksena on kautta aikojen vahvimpia ja persoonallisimpia folk-levyjä.

Grandaddy – Sumday (2003, Tom Sundberg)

sumdayKalifornialaisten partaveikkojen kolmas pitkäsoitto on helpommin sisäistettävissä kuin bändin aikaisemmat eriskummallisuudet. Viisikon lupsakan soundin peruspilareita ovat rento soitanto, johon kuuluvat olennaisesti Tim Drydenin koskettimet ja Jason ”Herra Leppoisuus” Lytlen leveällä ameriikan korostuksella varustettu laulu. Pöhköt ääniefektit ja kevyesti pörräävät sähkökitarat ovat niin ikään erottamaton osa Grandaddya. Vaikka Now It’s Onin ja I’m On Standbyn kaltaisista, liki täydellisistä pop-kappaleista, voi nauttia huolettomasti, löytyy seasta myös vakavampia sävyjä, varsinkin sanoituksista. Lytle kirjoittaa musiikin viattoman oloisiin tunnelmiin todella koskettavaa ja ajatuksia herättävää tekstiä esimerkiksi teknologisen yhteiskunnan vieraantumisesta luonnosta (The Group Who Couldn’t Say), mikä oli teemana myös useammin kriitikkojen suosimalla Sophtware Slumpilla (2000). Sumday on kuitenkin vuosien saatossa vakiinnuttanut asemaansa liki täydellisenä poplevynä ja sellaisena se onkin huomattavasti edeltäjäänsä parempi kokonaisuus.

Paavoharju – Yhä hämärää (2005, Juuso Koistinen)

paavoharjuSuomen kovimman rosterin omavaalta Fonal Recordsilta löytyvä Paavoharju on tunnetumpi yhtye maailmalla kuin kotimaassaan. Paavoharjun suosio nousi dramaattisesti vasta toisella julkaisulla Laulu laakson kukista, jonka esimerkiksi Pitchfork nosti suosituksiinsa, mutta jo debyytti Yhä hämärää oli erinomaista materiaalia. Lyhykäisyydessään Yhä hämärää on leijailevista äänimaisemista kohoavia, lo-fi tuotannon läpi poljettuja, folk-kitaroinnin, pianon ja elektronisin elementein rakennettuja kappaleenpätkiä. Yhä hämärää kuulostaakin katselmukselta johonkin toiseen ulottuvuuteen, jonka kohinan käänteistä paljastuu unenomaisia ja kauniita fraktaaleja, joihin juuri ja juuri pääsee sisälle ennen kuin ne katoavat taas. Luontoa kuvaavia sanoituksia erinomaisesti (varsinkin laulumelodioiltaan) tulkitsevat laulajat antavat kappaleille juuri sen verran pop-vetoavuutta, jotta seuraamisesta ei tule taakkaa. Nyttemmin hiljaiseloa viettänyt Paavoharju on suomalaista nykymusiikkia parhaimmillaan, joka ironisesti kyllä, menestyy maailmalla paremmin kuin monet ulkomaille pyrkivät.

Noisen arvostelu