Aija Puurtinen & Brooklynin Satu : Lännen Maata – “Finglishiksi taittuvaa luomumusiikkia amerikansuomalaisten siirtolaisten kohtaloista”

(Turenki Records 2019)

Honey B. And T-Bones -yhtyeen ydinkaksikkona parhaiten tunnettu pariskunta Aija Puurtinen ja Esa Kuloniemi ovat puuhanneet viime vuosina erittäin juurevan ja kulttuurihistoriallisestikin merkittävän aihepiirin parissa. 2015 julkaistu Aija Puurtinen & Rytmiraide Allstars -yhtyeen albumi “Brooklynin Satu” avasi uusia musiikillisia väyliä ja näkökulmia syventyä Suomesta yli 100 vuotta sitten Yhdysvaltoihin suuntautuneen siirtolaisaallon vaikutuksiin ja siirtolaisten elinoloihin.

Brooklynin Satu: Eero Grundström (vas.), Selina Sillanpää, Mooses Kuloniemi, Esa Kuloniemi. Edessä: Aija Puurtinen.

Neljää-viittä vuotta tuota myöhemmin, ajatus amerikansuomalaisten siirtolaisten ja heidän jälkeläistensä kokemusten tuomisesta päivänvaloon on ensialbumistaan uusiutuneen yhtyeen musiikillisten otteiden perusteella ainoastaan kirkastunut.

Kurikkalaisen toimittajan ja siirtolaisuuden tutkija Perttu Hemmingin humaanit, koko albumin mitalta finglishin (amerikansuomalaisten siirtolaisten käyttämä sekakielen) kieliasuun käännetyt tekstit kertovat tässä ajassa koskettavasti useamman sukupolven amerikansuomalaisten siirtolaisten tarinoita ja kokemuksia muukalaisen näkövinkkelistä uudella mantereella. Aija Puurtisen vakuuttavaa ja intiimiä vokaalitulkintaa ei voi tässä yhteydessä ylikorostaa.

Albumin tekstien kantavina teemoina viehkeän lyyrisen kerronnan asuun puettuina ovat kuitenkin vakavat asiat ja aiheet. Näistä aihepiireistä esimerkkeinä voisi mainita seikkailunhalun, työteliäisyyden, positiivisen mielialan säilyttämisen kovien aikojen ja kohtalojenkin keskellä, vieralla maalla pärjäämisen epävarmuuden ja rajattoman rakkauden. Mukana on myös siirtolaisuuden mukanaan tuomaa ulkopuolisuuden tunteen kokemista molemmilla puolella Atlanttia ja jälleennäkemisen riemua. Hemmingin sepittämät tarinat ovat yksittäisiä, toisistaan riippumattomien ihmisten elämää dokumentoivien hetkien kuvauksia, joissa kuljetaan mm. Itä-rannikolta länttä kohti ja pohditaan elettyä elämää kertomuksia kaunistelematta. Albumin viimeisen kappaleen “Amerikantytön Paluun” myötä tekstien tarinoiden muodostama ympyrä sulkeutuu tyylikkäästi. Allekirjoittaneen suosikkitekstiksi kaikista muodostuu kuitenkin entisestä, sinnikkäästä hiilikaivospanostaja “Sokeasta-Valtesta” kertova kappale, jonka onneton mutta todenperäinen tarina osataan kertoa albumilla hyvin lohdullisessa valossa.

Suureksi osaksi akustisin soittimin soitetut ja perinnetietoisesti sovitetut kappaleet ovat niin lähellä mukaansa tempaavimpia Amerikan dänshaali-ralleja ja balladinomaisia tulkintoja, kuin nykyajan Suomessa vaan osataan tehdä. – Tai niin ainakin haluaa kuulijan ominaisuudessaan perustellusti uskoa. Huuliharpisti Eero Grundström, viulisti-mandoliininsoittaja-taustalaulaja Selina Sillanpää ja rumpalin ja perkussionistin tonttia hoitava Aijan ja Esan poika Mooses Kuloniemi hoitavat tonttinsa kaikessa tyylitellyssä epävireisyydessään ja kotikutoisuutta henkivissä soittosuorituksissaan soitinvalintojaan myöten tyylipuhtaasti.

Albumin huippuhetket sijoittuvat enimmäkseen albumin alkupuoliskolle. “Maantie” ja “Lännen maata” avaavat kokonaisuuden tunteikkaasti. Kokonaisuuden ehkä komeimmaksi biisiksi kohoava “Ruotsalainen majatalo” on levyn rivakkatempoisimpia biisejä. Vuoteen 1967 sijoittuva, kahden naisen road tripista Monterreyn musiikkifestivaaleille kertova “Kohti länttä ja Kaliforniaa” sekä unenomaisen surumielinen mutta erittäin kaunis “Joka yö me unessa ajetaan” ovat myöskin upeaa kuunneltavaa. Albumin loppupuoliskolla, edellä mainittu “Sokea-Valde” ja albumin päättävä “Amerikantytön paluu” ovat myös ensiluokkaisen viihdyttäviä mutta samalla tarinankerronnallisesti pysäyttäviä kappaleita.

Tyylillisesti albumikokonaisuuden keskilinjasta hieman sivuraiteille ajautuvat “Sudbury Tango” ja jäykähköin rantein reväytetty renkaanvaihto-reggae “Wuhuu! Huusi Airi!” tuovat mukaan hyvää kuplettimeininkiä ja remprakkaa vaihtelua muutoin albumin slaavilaistyyppisesti verkkaiseen, molliin taipuvaiseen poljentoon. Nuorten rakastavaisten ihmissuhdeasioita käsittelevät kappaleet, kuten kantrahtava jazz “Haiskuul romäns” ja bluegrass-slovari “Sulaan lyijyyn” eivät ole huonoja biisejä nekään. – Ainoastaan eivät yhtä ensiluokkaisia eivätkä aihepiiriltään yhtä puhuttelevia kuin albumin muut kappaleet.

Huomiona tässä yhteydessä on mainittava, että toisaalta kappaleiden tekstien keskinäisen aihepiirin nivominen toisiinsa jollakin muullakin tasolla kuin suomalais-siirtolaisuuden aihepiirin viitekehyksen sisällä olisi saattanut jäsentää, väkevöittää ja nostaa kappaleiden tarinankerronnallista roolia entistäkin vaikuttavammaksi. Huomio saattaa osittain lipsua toiveajattelunkin puolelle, sillä albumi toimii näinkin varsin hyvin, mutta silti.

Brooklynin Satu -yhtyeen sointi on merkillepantavan lähellä A.J. Annilan ohjaaman, Antti Tuurin erinomaisen “Ikitie” -elokuvan soundtrackilla kuullun Eric Peltoniemen ja Palefacen yhteistyössä dänshaali-orkesterille sovittaman, upean amerikansuomalaisen työväenlaulun “Punainen” rikasta sovitusta ja sointia. Ja mikäpä siinä – saman genren bändejähän molemmat ovat.

Kokonaisuudessaan “Lännen Maata” on pääosin loistavista biiseistä rakennettu ja ankaralla pieteetillä alusta asti tuotettu ja toteutettu, rohkeiden ihmisten elettyä ja elävää elämää taidokkaasti kuvaava, erittäin ammattimaisesti tehty albumi. Voi olla, että tämä satu alkaa elämään ihan omaa elämäänsä ajan saatossa ja lukuisien kuuntelukertojen myötä.

Aijan ja Brooklynin Sadun harjoittama historiaa avaava musiikin käsityöläisyys ja laulun voimin kansan sivistäminen ovat joka tapauksessa tässä ajassa harvinaislaatuisia ja valitettavan ehtyviä luonnonvaroja, joiden säilyttämisen eteen on tehtävä kovasti töitä monella tasolla.

Malliesimerkkinä edellä mainitusta, valiotason monitasoisesta teoksesta toimii “Lännen Maata” -albumi, joka ei toivottavasti jää Brooklynin Sadun viimeiseksi studiotuotokseksi. Muutaman kerran kyseisen albumin kuunnelleena mielen valtaa tunne, että Aija Puurtinen & Brooklynin Satu ei ole vielä uransa parasta albumiaan edes julkaissut.

4 / 5