A.R.G. : One World Without the End – Poronkuseman lähempänä thrash-klassikkoa vol. 2

Megamania 1991/ reissue: Spinefarm 2012

Kuusamolaisen speed-thrash-ryhmän A.R.G.:n (Ancient Rotten Graveyardsin tai vaihtoehtoisesti Aku Raaska Groupin) toinen albumi One World Without the End ilmestyi alunperin vuonna 1991. Debyyttinsä, Entrancen nauhoituksissa epäsuotuisten olosuhteiden ja silloisen helsinkiläisen studion onnettoman studiotuotannon uhriksi joutunut yhtye suuntasi toisen albuminsa nauhoituksiin lähemmäs kotiseutuaan, Oulun Sound Mix-studiolle, mistä se löysikin nauhoitussessioihinsa vapautuneemman tunnelman ja päämäärätietoisemman tekemisen meiningin.

A.R.G.:n Entrance -debyyttiin verrattuna OWWTE soi selkeästi suoraviivaisemmin ja aggressiivisemmin. Yhtye oli ottanut albumiensa välillä musiikillisesti ison askeleen eteenpäin jalostettuaan vielä debyyttilevyllään vaivaannuttaneet, sillisalaattimaiset ja paikoin onnettomatkin rakennusainekset sekavine kappalerakenteineen pelkistetympään, dynaamisempaan ja vaarallisempaan, jenkkihenkiseen thrash-tykitykseen. Toisella albumillaan Vesa Säkkisen ja Jari Kelloniemen kitarariffeistäkin alkoi löytyä reilusti enemmän koukkuja. Lisäksi albumin yleis-soundit potkivat edeltäjästään poiketen tuon ajan mittapuun mukaan oikein jykevästi.

Runsaan keikkailun ja treenaamisen myötä etenkin yhtyeen basisti-laulaja Tepa Karjalaisen kohdalla kehitys yhtyeen ensimmäisestä levytyksestä toiseen tultaessa on ollut ilmeistä. Hänen kuolontulkinnasta alkoi yhtyeen toisella albumilla löytyä jopa Kreatorin Mille Petrozzan ja Carcassin Jeff Walkerin ilkeän kärinävokalisointiin verrattavaa vihaista laadukkuutta.

Died For What, S.O.D.-pastissi Adoration of the Kings, Misfortune Along My Side (RIP II) ja Back to Life nakuttavat biiseinä tiukasti, niiden riffitulva on hallittua ja paikoin hyvin mielikuvituksellistakin. Pääosin OWWTE:n kappalemateriaali pistää vielä vuonna 2012 koin syömät farkkuliivit heilumaan, vaikka ne rottaniitit olisivat irronneet nutusta jo aikapäiviä sitten ja oltaisi kasvettu jossakin välissä muka-aikuisiksi.

One World the End/Decent From the Heavenin vahvasti So Far So Good..So What? -ajan Megadethista muistuttava, uhkaavan painostava raskasrock-henkinen triolihidastelu tuo erinomaista vastapainoa yhtyeen perus-rässiruoskinnalle. Yhtyeen versio Neil Young & Crazy Horsen kappaleesta Hey Hey My My (Into the Black) on ajatuksena pelottava, mutta hyvässä mielessä hymyilyttävä ja sinänsä onnistuneesti toteutettu cover-valinta, mikä on vielä kestänyt – yllättävää kyllä- hyvin aikaa. Straybulletin ja In Depths of Sanityn Anthrax- ja Overkill-henkinen, venko, energinen ja sävykäs thrash-riffittely ovat myös varsin miellyttävää kuultavaa.

Surullisen huomion arvoista A.R.G.:n kehityksessä oli aikanaan se, että yhtye ei koskaan päässyt kehittymään parhaimpina päivinään ilmeisen potentiaalinsa tasolle. 1990-luvulle tultaessa jopa kehno grunge syrjäytti laatumetallin, ja monen metalli yhtyeen osaksi koitui valita joko uudenlainen ilmaisullinen polku selviytyäkseen tai sitten hajota ja vajota unholaan. A.R.G.:n kohdalla kohtalo oli valitettavasti näistä  jälkimmäinen.

Spinefarmin uudelleen julkaisema, re-masteroitu albumi on varsin perusteltu julkaisu osana kotimaisen pikametallin historiikkia. Toisen albuminsa materiaalin perusteella viime vuonna uudelleen kasatun A.R.G.:n mahdollisesti luvassa olevaa uutta materiaalia ei tule suinkaan sivuuttaa olankohautuksella. One World Without the End hakkasi aikanaan rankkuudellaan muinaiset Stonet ja Airdashit lukuun ottamatta jälkimmäisenä mainitun yhtyeen Liquid Bliss-biisiä. Kehitystä on tapahtunut ja toivottavasti se ei jää vielä A.R.G.:n kohdalla tähän.

3/5

Koe A.R.G. livenä!

29.06.12, Tuska Open Air, Helsinki

Mahdollisesti jotain samankaltaista