33 vuotta sitten – Bowie ja Berliini-trilogian huipennus

Löysin ensi kertaa Bowien vuonna 1980, kun tv-ruudussa heilui oudon näköisiä hahmoja ja taustalla soi Ashes to Ashes. Todelliseksi faniksi muutuin kuitenkin vasta seuraavalla vuosikymmenellä, kun kaikki oli jo toisin, mutta nyt karkaan loppuun joten otetaanpa uudelleen alusta pitkän kaavan kautta…

Rockin suureksi kameleontiksi usein kutsuttu David Bowie oli noussut 70-luvulla megatähdeksi glamrockin kimaltelevilla siivillä. “Tapettuaan” roolihahmonsa Ziggy Stardustin Bowie teki ensin levyllisen kevytsoulia (Young Americans, 1975) philadelphialaisten muusikoiden kanssa ja siirtyi sitten Los Angelesiin, jossa valtaisten kokaiinivuorten voimalla syntyi krautrockin saloja tutkinut Station to Station. Kyseinen levy on yhä vaikeasti tulkittava ja hajanainen, mutta se johti ns. Berliini-trilogian syntyyn ja itse nimibiisihän on parasta Bowieta 70-luvun puolivälissä.

Bowie palasi Eurooppaan päästäkseen irti kokaiinikoukusta yhdessä Iggy Popin kanssa, josta oli tullut edellisellä kiertueella yksi tämän taustalaulajista. Uudeksi kodiksi valikoitui Länsi-Berliini, joka noihin aikoihin oli Länsi-Euroopan huumepääkaupunki. Herrojen kurssi näyttikin jo ennalta tuhoon tuomitulta, mutta mahdottomasta tuli mahdollista ja kumpikin pysyi erossa kielletyistä nautintoaineista. Samalla kaksikon aavistuksen hakoteillä olleet urat lähtivät uuteen nousuun, minkä ansiosta myös minä kirjoitan nyt tätä artikkelia.

Bowie julkaisi vuonna 1977 Low ja Heroes -pitkäsoittonsa ja lisäksi jostain löytyi aikaa auttaa myös Popia säveltämällä, soittamalla sekä tuottamalla tämän kaksi omaa pitkäsoittoa. Bowien jälki Iggyn vuoden 1977 albumeilla The Idiot ja Lust for Life onkin suunnaton ja voi jopa todeta, että hän teki omin käsin vuonna 1977 kokonaista neljä timantin kovaa albumia. Kaikki tämä on toki tuttua rockin historiasta, mutta Berliini-trilogian kolmas lenkki, Lodger, unohdetaan toistuvasti. Vuonna 1979 syntynyt Lodger nähtiin alkujaan lähinnä välityönä, joka oli vain askel joka johti vuotta myöhemmin Scary Monsters (and Super Creeps) menestykseen, mutta rohkenen olla toista mieltä.

Lodgerilla ei kuulla instumentaaleja kuten edellisillä levyillä ja sen ote on jo asteen popimpi sekä radioystävällisempi, mutta vastavuoroisesti a-puolella soundit nousevat merkittävään rooliin, kun vaikutteita on napattu niin Lähi-Idästä, Pohjois-Afrikasta kuin Aasiastakin. Mausteet sulautuvat kuitenkin niin luonnollisesti Bowien omaan tyyliin, että lopputulos kuulostaa vain ja ainoastaan itse tekijältään. Lodgerilla Bowie etsi taustayhtyeensä soittoon myös uudenlaista särmää ja vetoa, mikä johti mm. soitinten vaihtamiseen sekä siihen, että kitaristi Adrian Belew joutui soittamaan studiossa sooloja tietämättä mille raidalla ne päätyvät. Eipä ihme että aluksi soolot ja itse soitto kuulostivatkin hetkittäin jopa lähes kaoottiselta.

A-puolen selkeä teema on matkustaminen sekä vieraisiin kulttuureihin tutustuminen. Mystinen African Night Flight on jo suoranaista maailmanmusiikkia ja Turkista voimansa hakenut Yassassin on yksi oudoimmista kebab-reggae -kappaleista kautta aikain. Red Sails nostaa purjeensa puolestaan kohti Kiinan ja Japanin rantoja, mutta puoliskon oudoin vetäisy on silti kulkemisen pakosta hiukan länsimaisemmin kertova Move On, joka muuten on vanha kunnon All the Young Dudes väärin päin soitettuna!

Värikkään ensimmäisen puoliskon jälkeen tyylien ilotulitus hieman rauhoittuu, kun B-puolen alkuun sijoitetut sinkkuraidat D.J., Look Back in Anger ja Boys Keep Swinging pumppaavat ja poppailevat perinteisempään malliin. Itse asiassa varhaisimpia musiikkimuistojani taitaa olla juuri Look Back in Angerin outo video, jolla nähdään Davidin maalaustaitojakin. Näissä kappaleissa kiteytyy myös samalla koko Berliini-trilogian sävyjen kirjo, joka syntyi tuottaja Brian Enon ja Bowien yhteistyössä sekä saksalaisen uuden rockin suorassa vaikutuksessa.

Lodger saapui omaan elämääni joskus 90-luvulla, kun Bowien tekemiset alkoivat kiinnostamaan ja yhtenä isona vaikuttimena oli herran keikka Ruisrockissa vuonna 1997. Sittemmin Lodger on noussut hitaasti mutta varmasti henkilökohtaisella Bowie-listallani ja tätä nykyä nostan sen jopa Low’n edelle.

Mahdollisesti jotain samankaltaista