20 vuotta sitten – Ministry ja industrialmetalin sokaiseva valo

Kaikki taisi alkaa uudenvuoden juhlista, kun vuosi 1991 veteli viimeisiään ja maailma valmistautui uuteen ja uljaaseen vuoteen 1992. Kaverin kämpillä vietettyjen juhlien aikana isäntämme päätti ilahduttaa vieraitaan musiikkivideoilla ja pian VHS-sotkimeen lyötiinkin jo Ministry-nimisen yhtyeen livepätkä In Case You Didn’t Feel Like Showing Up. Ruutuun ilmestyi joukko räyhääviä industrialmetalisteja ja vastaanotto juhlijoiden seassa oli, kuten arvata saattaa, ristiriitainen.

Itselleni asia oli kuitenkin alusta saakka selvä: olin nähnyt valon. Tarkemmin sanottuna bändin nokkamiehen, Al Jourgensenin, juuri minuun kohdistaman teollisuusvalaisimen, jonka lumoamana marssin seuraavalla viikolla levykauppaan ja haalin itselleni bändin kaksi edellistä albumia: The Land of Rape and Honey (1988) ja The Mind Is a Terrible Thing to Taste (1990). Pian nämä albumit lähtivät leviämään myös kaveripiirissä ja Ministry aiheutti mikrobuumin pienessä kotikaupungissani – tai no ainakin niissä ihmisissä, jotka pystyin käännyttämään tällä uudella musiikilla.

Talvi ja kevät 1992 kuluivatkin sutjakkaasti industrialin parissa, kunnes saapui kesä ja tuolloin jo kovasti odottamani ryhmän viides albumi ilmestyi. Kasteessa uutukainen oli saanut pitkän nimen Psalm 69 – The Way to Succeed and the Way to Suck Eggs, joka viittaa muuten vanhan kunnon Aleister Crowleyn, tuon mielipuolimystikon, The Book of Lies –kirjaan. Ensimmäinen albumia ennakoinut sinkku oli julkaistu jo edellisen vuoden lopulla, ja riehakas sekä räävitön pikaindumetalliraita Jesus Built My Hotrod onkin yhä eräs bändin kovimmista siivuista, mutta niin paljon enemmän herkkua oli vielä luvassa…

Kaksi täyttä vuosikymmentä on kulunut, mutta avauksena kuultava biisikaksikko N.W.O. / Just One Fix saa edelleen hengästymään. Vanhemman Bushin johtamaa politiikkaa vastaan osoitettu N.W.O. pääsi lopulta jopa Grammy-ehdokkaaksi saakka ”Best Metal Performance” -kategoriassa, mutta se hävisi lopulta Nine Inch Nailsin Wish-biisille, mikä sekin on kieltämättä ensiluokkainen ralli. Itse nostan kuitenkin uuden maailman järjestystä kritisoivan raidan edelle vielä Just One Fixin, sillä juuri tässä kappaleessa kiteytyy paljon Jourgensenin sisäisistä demoneista, jotka pari vuotta myöhemmin olivat jo lykänneet miehen kuilun partaalle. Never trust a junkie.

Suurten kappaleiden väliin jäävät ja siitä syystä usein unohtuvat TV II ja Hero soivat seuraavaksi, mutta nämäkään numerot eivät ole turhia. Ensiksi mainitun puolivillaisessa punk-paahdossa on jotain vapauttavaa, mistä kiitos kuulunee ainakin osittain kappaleen krediiteissäkin mainitulle Chris Connellylle. Tuo luotettava skottipunkkari kuului 90-luvun alussa Ministryn vahvuuksiin ja on tehnyt näihin päiviin mennessä yhteistyötä ties kenen industrial-genren parissa vaikuttavan kanssa. Hero heittää puolestaan nähtävästi jossain Irakin aavikolla aseineen seikkailevan sankarin päälle tulevan tuomion viitan: ”You’re gonna burn at the stake / Cos when it’s time to collect / It’s only heroes who pay”.

Kaikki oleellinen on jo sanottu niin moneen kertaan Jeesuksen mahtavasta Hotrodista, että siirrytään suoraan seuraavaan biisiin. Lähes kahdeksan ja puolen minuutin mittainen Scare Crow onkin melkoinen monoliitti purettavaksi, mutta nytkään Jourgensen joukkoineen ei ole kiskaissut hutia. Kappale jyrisee hitaasti mutta varmasti eteenpäin, kuin Black Sabbath konsanaan ja rouhean industrialin sekä mieltä hitaasti syövän epätoivon coctail lähentelee optimaalista. Tarinan pellolle ristiinnaulittu onneton variksenpelätin nähdään eräänlaisena helvetin kärsimysten symbolina ja sen silmättömässä tuijotuksessa on kaikki oleellinen.

Nimibiisi Psalm 69 kuulostaa puolestaan aivan siltä kuin katselisi jotain Hammer Productionsin 70-luvun alun satanismiin keskittyvää kauhupätkää, jonka välissä joku vaihtaa kanavaa ja toiselta kanavalta paukkaa väliin vauhdikasta industrialmetalia. Kontrasti on melkoinen mutta ryhmä selviää tästäkin koitoksesta vielä voittajana. Ikävä kyllä alamäki odottaa jo kulman takana. Albumin loppu notkahtaakin ikävän selvästi, sillä niin Corrosion kuin puolivillainen tuomiopäivän ääniraita Grace jäävät selvästi alkupään saavutusten jälkeen. Pitkäsoitto olisikin pitänyt vain katkaista kylmästä seitsemän siivun jälkeen, vaikka kestoa olisi kertynyt vain se 36 minuuttia ja risat.

The Way to Succeed and the Way to Suck Eggs oli ja on edelleen mielestäni Ministryn suurin hetki, vaikka 15 vuotta myöhemmin ilmestynyt Rio Grande Blood nouseekin keskinäisessä kisassa jo melko lähelle. Tällä pitkäsoitolla Ministry lunasti lopullisesti paikkansa suurten nimieni joukossa, vaikka etenkin seuraavat 10 vuotta bändi oli valitettavan pihalla ja onnistui miltei tuhoamaan niin itsensä kuin uransakin.

Mahdollisesti jotain samankaltaista