20 vuotta sitten, kun kuolimme kaikki tyytyväisinä – Roger Waters: Amused to Death

Suurten yhtyeiden jakautuessa kahteen tai useampaan eri leiriin syntyy usein kovaa kilpailua, kun kisataan fanien lojaaliudesta sekä taiteellisesta perinnöstä. Tähän kamppailuun kuuluu olennaisena osana myös kisa siitä, mikä puolue pystyy julkaisemaan kovimman albumin eron jälkeen. Roger Waters poistui Pink Floydin vahvuuksista vuonna 1985 lakimiesten urakoidessa ja osapuolten sivallellessa toisiaan taajaan sanan säilällä ja kisan ollessa jo käynnissä ennen virallista julistusta.

Musiikillisesti tämäkin ero oli tosin kaikkien osapuolten tappio. Jäljelle jäänyt Pink Floyd julkaisi syyskuussa 1987 lähinnä säällisen A Momentary Lapse of Reason -albumin, mutta Watersille aikakausi oli vielä huomattavasti vaikeampi. Sooloalbumit The Pros and Cons of Hitch Hiking (1984) sekä Radio K.A.O.S. (1987) olivat historian valossa lähinnä keskinkertaisia tuotoksia ja pahimmillaan ne tuntuivat vain polkevan paikoillaan Watersin jäädessä omien maneeriensa vangiksi. Ilmassa oli selvää pakottamisen tuntua, eikä tuolla tavoin ole syntynyt tähän maailmaan montaakaan kelpo biisiä saati sitten kokonaista levyä.

80-luku jäi pian jo taakse ja niinpä kun kolmas soolokiekko, Amused to Death, julkaistiin syksyllä 1992, ei monikaan varmasti odottanut Watersilta enää ihmeitä. Mutta vastoin kaikkia odotuksia tästä albumista kasvoikin lopulta pienoinen helmi, ehkä jopa pieni ihme, Watersin löytäessä uudelleen sen jo kadonneeksi luullun 70-luvun vireen, tosin hiukan päivittyneenä.

Omaan maailmaani Amused to Death ilmestyi melko tarkkaan julkaisupäivänään. Muistan yhä hyvin hetken jolloin astelin sisään levykauppaan, nappasin Watersin levyn esittelyhyllystä ja pyysin tiskin takana häärivää myyjää soittamaan kiekolta raidat kaksi ja kolme. Näin pystyin välttämään intro-ansan, sillä yleensä pyytämästään levystä sai kuulla vain pari raitaa, joten miksi uhrata hyvää aikaa alkupaloihin?

Edellinen kipale sai soida loppuun ja pian What God Wants, Part I jyrähtelikin jo kaupan ämyreistä hitaasti käyntiin. ”Hmm, eipä mitään ihmeellistä” tuumin itsekseni, mutta kun biisi reilun minuutin jälkeen pääsi vauhtiin, jäi levyjen selailu nopeasti toisarvoiseksi puuhaksi. Soundi oli jälleen suurta, mutta jokin kaavassa toimi ja se kävi selväksi jo viimeistään seuraavaksi soineessa Perfect Sense, Part I –raidassa. Ostopäätös oli näin helppo ja kotiin päästyäni alkoi tiukka albumiin tutustuminen.

Amused to Death on teema-albumi, jonka tunnelma on tumma, paikoin jopa synkkä. Tarinan kehyksenä toimii ihmiskuntaa symbolisoiva apina, joka istuu television ääressä ja vaihtelee kanavia. Apina viihtyy toisten numeroiden ääressä, mutta monet ruudulta heijastuvat asiat saavat sen ymmälleen, sillä pikselinen maailma tuntuu monin paikoin menettäneen järkensä.

Näistä pienistä mosaiikkimaisista palasista syntyy loppua kohden avautuva tarina, joka levittää eteemme kuvan sotivasta ja tuhoavasta (länsi)maailmasta. Ensimmäisen Persianlahden sodan kauhut sekoittuvat maailman kaikkiin sotiin ja ylivoimaisella teknisellä arsenaalillaan ”pahuuden” maailmasta pommittava sankaruus onkin vain huonosti peitettyä ahneutta ja pelkuruutta, kun vastustajalla ei ole pienintäkään mahdollisuutta pärjätä. Ja tämähän on sitä mitä Jumala(mme) haluaa, eikö vain?

Watersin kynästä on irronnut aikojen saatossa monta hienoa kappaletta, mutta silti nostaisin miehen vasta tekstittäjänä suoranaisen velhon asemaa, jonka tarkka silmä ja pistävä ironia purevat tällä kahden vuosikymmen takaisella kiekolla kenties terävimmin. Sukellusveneen kapteenin tuhotessa kohteensa kohtausta juontavat urheiluselostajat, aivan kuin öljynporaustornin tuhoaminen olisi vastine urheilulle. Watching TV seuraa viileästi mielenosoittajien kuolemaa Tiananmenin aukiolla, Pekingissä. It’s A Miracle ihailee puolestaan McDonaldsia Tiibetissä ja kun meillä on ostettavana mersut, ferrarit ja rollsit on meillä vapaus valita.

En sano, että Roger Waters näkisi lajimme tilaa ja tulevaisuutta ns. reilusta kulmasta, mutta tämä maailmaan pettynyt mies loi tunteistaan upean albumin, joka elää ja hengittää vielä nytkin, kaksikymmentä vuotta myöhemmin

They checked out all the data on their lists
And then the alien anthropologists
Admitted they were still perplexed
But on eliminating every other reason
For our sad demise
They logged the only explanation left
This species has amused itself to death
No tears to cry no feelings left
This species has amused itself to death”.

Mahdollisesti jotain samankaltaista