16 vuotta sitten – Kun Metallica “lastin” housuihinsa päästi

Tänään on Kalasatamassa Metallica soittamassa läpi “mustaa albumiaan”, joka täytti itseasiassa jo viime syksynä 20 vuotta. Sattumalta tänään tulee kuitenkin kuluneeksi tasan 16 vuotta mustaa albumia seuranneen Loadin julkaisusta. Viisi vuotta jättimenestyksen jälkeen (nykyään mustan albumin myyntimäärä lähentelee jo 30 miljoonaa) maailman suurimpien bändien joukkoon nousseen Metallican uutta levyä odoteltiin jännittyneenä. Musta albumi muutti yhtyeen soundia radikaalisti popimpaan suuntaan, joten Loadin vanhoihin thrash-levyihin verrattuna kevyempi soundi ei pitänyt olla kenellekään yllätys. Levy tuomittiin silti lähes järjestään täydellisen paskaksi. Veikkaanpa, että moni totesi tämän “tosiasian” KP-tekniikalla (ts. kuuntelematta paskaa).

Itsekin tuli levy aikanaan hankittua heti julkaisun aikoihin, eikä se loppujen lopuksi sen kummemmin iskenyt. Ehkä olin liian vaikutteille altis ja oma mielipide muotoutui yleisen mielipiteen mukaan, tiedä häntä. Hyllyn nurkkaan levy joka tapauksessa jätettiin omiin oloihinsa. Ajan mittaan olen kuitenkin huomannut mm. radioiden soittelevan nimenomaan tämän levyn biisejä Metallica-tuotannosta. Mistäköhän se nyt oikein sitten johtuu, entersandmanit ja sadbuttruet ovat jääneet Until It Sleepin, King Nothingin ja Mama Saidin jalkoihin. Itse albumia ei ole kyllä tullut kuunneltua varmaan sitten vuoden 1998. Näin juhlan kunniaksi päätin puhaltaa Loadin päältä pölyt ja syventyä hiukan tarkemmin tähän uudelleen.

Juurikaan muistikuvia ei noiden hittibiisien lisäksi ole ennakkoon. Levyn avaava Ain’t My Bitch on rentoa metallista tykitystä, tämähän starttaa yllättävän tiukasti. 2 x 4 yllättävän groovaavaa metallia, sehän on nykyään niin kovin nousussa oleva tyylilaji. The House That Jack Built’kään ei ole muutaman kerran jälkeen läheskään niin turhanpäiväinen välituotos kuin miltä se alkuun tuntuu. Sitten alkaakin jo “hittiputki” – Until It Sleeps, King Nothing ja Hero of the Day. Yllättävän hyvin nämä ovat mieleen jääneet ja yllättävän hyvin ne edelleen toimivat. Until It Sleeps on biisiin hyvin sopivan unenomaisen alun jälkeen hienosti rakennuttu melodinen rock-pläjäys, aika moni bändi olisi tyytyväinen yhteenkin tällaiseen biisiin. King Nothing on puolestaan ainakin omissa kirjoissani yksi onnistuneimpia Metallica-biisejä, se on samaan aikaan raskas, groovaavaa, melodinen, iskevä ja tarttuva. Mitä muuta sitä biisiltä nyt oikein voi odottaa? Hero of the Day nyt puolestaan on Metallican matka country-henkisempään maailmaan, ei nyt parhainta päätä missään nimessä, mutta toimii tämäkin kohtuullisesti (vaikka Ulrich tuntuu taas läpsyttelevän jotain käsittämättömiä).

Puoli tuntia on kulunut eikä vastaan ole tullut mitään oikeata rimanalistusta. Minkä takia tämä sitten oikein dumattiin niin täydellisesti? Ehkä syynä on tästä eteenpäin olevat raidat, jotka tuovat esiin huomattavan paljon enemmän niitä blues-tunnelmia mistä levyä on lähinnä syytetty. Eihän metallibändi nyt voi tällaisia soitella. Loppupuolen biisin tosiaan ovatkin melko lailla erilaisia “normaaliin” Metallicaan verrattuna. Bleeding Me, Cure, Poor Twisted Me, Wasting My Hate -nelikko ei järin kummia tuntemuksia kyllä herätä, väittäisin jopa tylsiksi. Mama Said puolestaan on varmasti rohkein veto bändiltä, blues ja country lyövät tässä akustisessa biisissä kättä vahvasti ja akustinen balladi on tunnelmaltaan jotain aivan muuta kuin aikanaan masteria hokeneen bändin jyräys. Raskaus biisissä on kuitenkin edelleen mukana yhtä vahvana elementtinä, vaikkei se soundien puolelta tulekaan.

Muutama lisäbiisi ripotellaan vielä loppuun, mielestäni täysin turhaan – tuntuu ettei levy lopu ikinä. Ehkä suurin ongelma onkin se, että tämä on aivan liian pitkä. 14 biisiä ja lähes 80 minuuttia – ei nykyihminen niin kauaa jaksa keskittyä. Voi vain kuvitella mitä mieltä tästä “satsista” oltaisi, jos Load/ReLoad-kaksikosta olisi joku ulkopuolinen aikanaan karsinut turhuudet pois ja ne olisi julkaista yhtenä tiiviinä pakettina. Itse olisin napannut Reloadilta mukaan vaikka Fuelin, The Unforgiven II:n ja tuon jämälevy parhaan vedon eli The Memory Remainsin. Näistä levyistä saisi helposti 10-12 kappaleen tiukan tuntiin puristetun albumin, jonka voimin bändi olisi noussut lopulliseen legendan asemaan. Nyt tämä “tupla” tuntui vain saattavan bändin oudoille vesille, joilla se edelleen pyörii.

PS: Metallicahan ei ole omia tuotoksiaan vielä ainakaan Spotifyhin päästänyt, joten sieltä ei tätä voi muistella, mutta on tämä vuodettu näköjään Youtubeen kokonaisuudessaan.


Mahdollisesti jotain samankaltaista