15 vuotta sitten – The Prodigy teki syntetisaattorista punkkarin

Michael Jacksonin Thriller-musiikkivideo shokeerasi aikuiset ja traumatisoi lapset omana aikanaan. Nuoremman ikäluokan edustajana en koskaan kerennyt mukaan tähän junaan eikä vuoden 1997 Ghost tainnut iskeä oikeastaan kehenkään. Ilman traumoja en onneksi selvinnyt, sillä kavereilla tai lomamökeillä näkynyt MTV korjasi menetykseni The Prodigyn avulla. Tuolloin kyberpunkkarit Maxim Reality ja Keith Flint toikkaroivat viemärissä Fat of the Land -levyn tahdissa ja niin aikuiset kuin lapsetkin olivat hämillään.

Ilmestyessään The Prodigyn Fat of the Land kohahduttikin Brittein saaria oikein kunnolla. Muun muassa The Daily Mail kampanjoi tämän saasteellisen musiikin kieltämiseksi, pahimpana tekeleenä tietysti Smack My Bitch Up ja tämän nerokas musiikkivideo. Sensurointipyrkimykset lisäsivät kiinnostusta yhtyettä kohtaan ja pian mikään radiokanava ei voinut olla soittamatta The Prodigyä. Tässä suhteessa albumia voi verrata ainoastaan Sex Pistolsin Nevermind the Bollocksiin.

Jo kuopatusta rave-skenestä ponnistanut The Prodigy (jonka musiikillisesta puolesta laulua lukuunottamatta vastaa Liam Howlett) uudisti soundiaan Fat of the Landia varten. Lopputulos oli jotain erilaista: enää ei voinut puhua hardcore breakbeatista tai mistään muustakaan elektronisen musiikin genrestä, sillä Fat of the Land oli pikemminkin hiphopilla maustettua punkkia ja rokkia, joka oli tehty elektronisen musiikin keinoin. Sieluttomaksi haukuttu elektroninen musiikki oli saanut vihaisen punkkarin osoittamaan keskisormea establishmentille.

Fat of the Landilla The Prodigy kuulostaa upealta. Ero aikaisempiin julkaisuihin on huima niin sample-pätkien laadussa ja määrässä kuin yleisesti tuotannon tasossakin. Liam Howlett on erinomainen säveltäjä, mutta nyt rummut, basso ja syntetisaattori yhdistyivät paremmin yhtenäisiksi kappaleiksi. Chipmunk-laulu jäi historiaan Flintin ottaen tilan ihastuttavalla räävittömyydellään. Levyn loppupuolelta löytyvä kolmikko Narayan, Firestarter ja Climbatize edustavat monipuolisinta ja parasta The Prodigyä tähän päivään mennessä.

Pyöräyttäessäni levyä tätä artikkelia varten olin hieman peloissani. Kyse ei ollut viisitoista vuotta vanhoista pelkotiloista, vaan nostalgian ja todellisuuden epämukavasta törmäämisestä. Ysärimusiikilla on paha tapa kuulostaa juuri itseltään, varsinkin elektronisella puolella, mutta muistikuvani albumista olivat yllättävän rehelliset. Fat of the Land kuulostaa edelleenkin erinomaiselta. 90-luku on toki aistittavissa, mutta huonot puolet löytyvät sieltä mistä ennenkin. Diesel Power jää tylsäksi räppipätkäksi ja levyn lopettava Fuel My Fire -laina ei edelleenkään ole yhtä hyvä sävellys kuin Howlettin omat kappaleet. Kaikki muu onkin sitten rautaa.

Jokaisen pitäisi edelleen tutustua tähän albumiin, varsinkin niiden, jotka luulevat Pendulumin radiorockin olevan nerokasta genresekoittelua.

Mahdollisesti jotain samankaltaista