15 vuotta sitten – Foo Fighters rikkoi äänivallin

Nirvanan rumpalina tunnetuksi tullut Dave Grohl oli tehnyt jo Foo Fighterisin vuonna 1995 ilmestyneellä esikoislevyllä selvän pesäeron grungen synkkyyteen. 20.5.1997 julkaistu toinen albumi The Colour and the Shape jatkoi johdonmukaisesti tällä linjalla, mutta tarjosi vielä jotakin enemmän.

Lupaavaa esimakua levystä antoi single Monkey Wrench, josta jäi aluksi mieleen erityisesti c-osan yhtenä putkena tuleva huuto (alla olevalla videolla kohdassa 3:11–3:40). Oma cd-kappale pitkäsoitosta tarttui matkaan vähän julkaisupäivän jälkeen risteilyreissulla Tukholmasta, josta uutuuslevyjä sai vähän halvemmalla kuin Suomesta. Tuona kesänä levyä tuli kuunneltua paljon myös kasetti-Walkmanista iltaisin Vaasan siviilipalveluskeskuksessa ja junamatkoilla sinne.

Nirvana-diggarina olin toki hankkinut käsiini Foo Fighterin debyyttilevyn jo heti sen ilmestyttyä kesällä 1995. Siihen aikaan jokaisen levyn hankinta oli vielä harkintaa vaativa investointi, ja olin hyvin kriittinen musiikkia kohtaan. Levyn piti osua suoraan musiikkimakuni ytimeen tai muuten ostos alkoi vähän kaduttaa. Foo Fightersin esikoislevy tuntui alkuaan hieman laimealta, mutta kyllä sitä jaksoi silti kuunnella. Nykyisin pidän paljon tuosta ensimmäisestäkin Foo-albumista.

The Colour and the Shapesta tajusin kuitenkin ensikuulemalta, että Foo Fighters oli ottanut ison askeleen eteenpäin. Nyt soittimessa oli kaikin puolin paremmin toteutettu versio debyytistä: parempia biisejä iskevimmin soundein. Ensimmäisellä levyllä käytössä oli potkurikone ja nyt suihkumoottorista löytyi jo tehoja äänivallin murtamiseen. Kun debyytti oli ollut Dave Grohlin yhden miehen projekti, The Colour and the Shapella mukana oli bändi. Tosin Grohl soitti lähes kaikki levyn rumpuosuudet itse uusiksi, koska ei ollut tyytyväinen rumpali William Goldsmithin suorituksiin. The Colour and the Shape on viimeinen Foo-levy, jonka Grohl on itse rummuttanut.

Mainioiden pop-koukuilla varustettujen rokkibiisien lisäksi The Colour and the Shapessa hienolta tuntuivat biisejä elävöittävät melodiaa kuljettelevat kitaravallit, voimallinen rumputyöskentely, Grohlin hieno melodiantaju lauluosuuksissa sekä dynamiikan vaihtelu kuiskauksesta huutoon. Tämä dynamiikan vaihtelu hiljaisen ja äänekkään välillä muistutti Nirvanasta, mutta The Colour and the Shape vei tämän tyylin jopa Nirvanaakin pidemmälle – ainakin hiljaisemmassa päässä. Paikoin soitto häivytetään todella vähäeleiseksi ja Grohlin pehmeä ääni taipuu mainiosti herkkään ilmaisuun. Kääntöpuolena tosin on, että huutaessaankin Grohl kuulostaa kiltiltä mieheltä. Soinniltaan The Colour and the Shape ei kuulostanut kovinkaan grungelta. Tämä oli selvästi pelkän rock-nimikkeen alle luokiteltavaa musiikkia, positiivisempaa, kiltimpää ja radioystävällisempää.

Vahvan kokonaisuuden avainkappaleita ovat Foo Fighters -klassikot Monkey Wrench, My Hero ja Everlong, jotka ovat yhtyeen keikkaseteissä edelleen edustettuina. Suosikkikappaleekseni valikoitui kuitenkin koukukkaan riffin, heleiden säkeistöjen, hienon melodian ja reippaasti etenevien kertosäkeiden varaan rakentuva Hey, Johnny Park! Maininnan arvoisia ovat myös levyn päättävä, paisuttelun kautta loppuhuipennukseensa kohoava päätösraita New Way Home ja hiljaisena yli puoleen väliinsä soiva ja sitten isoksi kasvava February Stars. Varsinaista hutia levyltä ei löydy, mutta jopa viihdemusiikin kanssa flirttaileva See You ja väkisin väännetyn raskas Enough Space jäivät aikanaan vähemmälle kuuntelulle. Tänä päivänä See You kuulostaa mukavalta välipalalta, mutta Enough Space on levyn turhin raita.

Vuoteen 2012 mennessä Foo Fighters on noussut Nirvanan entisen rumpalin projektista mainstream-rockin isoksi nimeksi ja listaykköseksi. Grohl on jopa onnistunut alkuaan mahdottomalta näyttäneessä tehtävässä: Hänestä ja Foo Fightersista puhuttaessa ei enää joka yhteydessä edes mainita Nirvanaa. Foo Fightersin jokaiselle levylle on mahtunut hyviä kappaleita ja yksi tai useampikin hitti. Vuoden 1997 The Colour and the Shape on silti Foo Fightersin uran paras albumikokonaisuus ja modernin kitararockin klassikko.

 

Mahdollisesti jotain samankaltaista